www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

6.4.2008

179. Shitpulli

Jäin makaamaan tyytyväisenä sohvalle, sillä elämä suorastaan hymyili Ernestille tällä hetkellä. Taisin jopa vajota pienoiseen koomaan, koska oikein säpsähdin puhelimen soimiseen. Se oli lankapuhelin, joten soittajan täytyi olla äiti. Nopea vilkaisu kelloon vahvisti asian, sillä se näytti tasan kymmentä.

- Hei äiti, tiedätkö sinä sen Mikko Alapallon?
- Huomenta vaan poikani, kyllähän minä sen kyykkyviulistin tiedän, vaikka en hänen soittotyylistään pidäkään.
- Äläkä edes opettele pitämään, sillä miehen ura on lopussa.
- Pidän tämän mielessäni. Onko sinulla poika kulta kaikki hyvin, vastasit puhelimeen pienellä viiveellä. Ethän vaan ole ollut missään pahoja tekemässä?
- Ei äiti, olen tehnyt vain pelkkää hyvää, viimeksi tänä aamuna eräälle naapurille.

Äiti oli vähän huolissaan minusta, sillä tämä viikko oli hänelle kuulemma erittäin tärkeä viikko. Minusta tässä viikossa ei ollut mitään kovin erikoista, ihan normaalilta se kalenterista katsottuna näytti. Viikko alkoi maanantaista ja päättyi muiden viikkojen tapaan sunnuntaihin.

- Me tulemme isän kanssa sitten lauantaina, mutta emme jää yöksi.
- Kiitos äiti, en olisi isän kanssa voinutkaan viettää yötä saman katon alla.
- Tosin voimme tulla vähän myöhässä, sillä isälläsi on nyt kovin kiirettä sen meetioharrastuksensa kanssa.
Nyt se on kuulemma hyvissä väleissä Speden kanssa ja aikoo tehdä yksin seuraavan Uuno Turhapuro elokuvan.
- Äiti, isä on kyllä täysin uuno, mutta eri tavalla mitä oikea Turhapuro.
- Sanopa se isälle, se on tilannut nyt jostain nettikaupasta kymmenen tuhatta paria rikkinäisiä verkkopaitoja.

Jumalauta, että minua alkoi naurattaa kovasti tuollainen paitajuttu. Eikö se pösilö tajunnut, että jos puki päälleen kymmenentuhatta risaa verkkopaitaa, niin silloinhan hänellä oli päällään yksi taatusti reiätön ja ehjä paita. Isukki taisi olla todellinen sekoboltsi. Äiti kertoi myös, että isä oli alkanut harjoitella repliikkejä siihen filmiin. Viimeiset kaksi tuntia isä oli hokenut, että onks Viljoo näkynyt? Minä en osannut millään tavalla yhdistää kyseistä nimeä Turhapuroihin, ja kerroin sen äidille.

- Eipä tässä vielä kaikki, kuten ostos-tv mainostaa. Isä on majoittamassa sitä uutta Uunoa kolmen pienen porsaan taloon, kun ne ovat kuulemma jo edesmenneitä vaikka Aku Ankoissa toista väitetäänkin.
- Täh, onko kolme pientä pekonia kuollut? putosin täysin.
- Kyllä, ainakin isän mukaan. Jos minulta kysytään, niin nehän ovat vain pelkkiä piirrettyjä.
- Entä Sepe Susi, puhuiko isä siitä mitään?
- Ei, kyllä ne keskustelut on käyty henkimaailmassa vain Speden ja kolmen pienen porsaan kanssa.

Vaikka pidin isää täysin höhlänä, niin tavallaan vähän arvostin häntä. Mikäli onnistui puhumaan edes omassa mielessään kuolleiden piirroshahmojen kanssa, on tavallaan ylittänyt hulluudessaan jo sellaisen rajan mitä muiden tulee kunnioittaa. Koska en keksinyt vittumaiselle isälleni muuta kunnianosoitusta tuota tekoa kohtaan, niin nostin vähän oikeaa kankkua ja pieraista päräytin fanfaarin ilmoille.

- Kuunteletko sinä poika kulta siellä samalla sinfoniaorkesterimusiikkia, kuului vähän vaimeasti? äiti ihmetteli.
- Joo, värsperkki siinä soitteli juuri sohnotuulua.
- Ai jaa, enpäs ole kuullutkaan.
- Olet kyllä, monesti, hihittelin.
- Ai niin, tarvitsetteko jotain mitä voisin käydä ostamassa tai tuoda?
- Eipä tässä tule mitään mieleen, tulette vain itse, se on tärkeintä. Niin tai isän tuleminen ei ole ollenkaan tärkeää, mutta sinun tuleminen on tuplatärkeää.
- Kiitos poikani, soitellaan jälleen huomenna, ellei sinulle ole enää mitään sydämellään.
- Ei ole, heippa äityli ja pidä se isukki narussa!

Tämä äidin puhelu piristi päivääni, vaikka isukista kuuleminen ei mitään oloa parantavaa ollutkaan. Isukki oli maailman suurin höhlä, vaikka piti itse itseään älymystön terävimpänä kärkenä. Minua, poikaansa, isä piti niin hulluna, ettei halunnut pitää minuun mitään yhteyttä. Lisäksi hän pelkäsi hulluuteni tarttuvan häneen ja suistavan oman elämänsä raiteiltaan. Onneksi nykyisin hänen oma hulluus vei miestä niin lujaa, ettei isukille jäänyt aikaa enää minun haukkumiseen ja kyttäämiseen.

- Me ollaan valmiita, Ilona ilmoitti asteltuaan Sirun kanssa olohuoneeseen.
- Vau, eipä tuosta asusta jää tosiaankaan epäselväksi, että missä on tissit ja missä karvaton tuhero, tutkailin katseellani Sirua.
- Ime tissiä…äääh, vidalis, eihän tässä rievussa mikään onnistu, neiti Reisi alkoi ähkiä edessäni.
- Taitaa olla tissit tiukasti paketissa, hihihii, hihittelin kuin pikkupoika ensimmäiselle paljaalle rinnalle.
- Ime viddu sitten tän läpi, Siru törkkäsi etumuksensa suuhuni.
- Pthyi, mene imettämään sitä Mätöselle, Ernesti ei nyt halua imeä mitään retonkeja, hyi hitto!
- Oho, pilleriaika, tissihirmu totesi ja singahti ruokapöydän ääreen pillerirasioita kolisuttelemaan.
- Taitaa jäädä tuo leivänsyönti vähemmälle, huikkasin perään.
- En syö ruisleipää, se pierettää, Siru vastasi suu täynnä pillereitä.
- Ehkä se onkin parempi niin.

Siinä samassa kuulin varovaisen ovikellon soiton, kuin joku olisi hipaissut sitä todella kevyesti. Odotin toista soittoa, mutta sitä ei vaan tullut. Ilona katseli minua kysymysmerkin näköisenä. Katselin takaisin häntä huutomerkin näköisenä. Jos ei nainen saa avattua suutaan kysymykseen, niin en avaa minäkään huutaakseni. Tuijottelimme toisiamme useamman minuutin, kunnes oven takaa kuului varovainen koputus.

- Siellä on joku, Ilona henkäisi.
- Varmaan joku kaupustelija myymässä niin tehokasta imuria, että saan ostaa uudet matot kun uusi imuri kiskoi kaikki vanhat pölypussin täytteeksi, tuhahdin takaisin.
- Huoh, siellä on varmaan Pekka, Ilona huokaili.
- Ai se Pekka, siis juuri se Pekka, nimenomaan se Pekka, Siru nousi pilleriateriansa äärestä.
- Minkä helvetin Pekan te olette tänne tilanneet, kenties jonkun olenisomunaneekeripekka ja panen kaikkia suomityttöjä vai tuonkaikilletytöillekukkiapekan?
- Marlosen Pekan, huoh, Ilona huokaili.
- Helvetti, sehän on sekaisin aina kuin seinäkello, mokomakin pössyttelijä, kummastelin ystäväni suurta suosiota.
- Se on nykyisin lakimies Pekka, voih!
- Hei, hei, siis onko Marlosen Pekka nyt joku lakimies? putosin kelkasta.
- Voih, olenkohan minä nyt kunnolla pantavan näköinen, Ilona huokaili itseään tarkastellen.
- Joo, halvalla pantavan näköinen, tuhahdin ja nousin ylös sohvalta.

Kävelin eteiseen ja avasin välioven. Tälläsin silmäni ovisilmään ja aloin inventoida rappukäytävää. Siellä näytti olevan Pekka keltaisessa rastaletissä musta puku päällä ja salkku kädessä. Pekan vierellä seisoi Pontin Jaska täysin valkoinen puku päällä ja valkoinen salkku kädessään. Jaskalla oli lisäksi valkoinen kävelykeppi ja talutushihna kädessään. Yritin etsiä katseellani hihnan toista päätä, mutta se ei sattunut silmiin. Ainoa mikä alkoi ovella sattua silmiin, oli aivan tolkuton paskanhaju. Hyi helvetti, oliko se Petteri Lissun luota lähtiessään paskonut rappuun kostoksi mälliselle puseronhihalleen?

- Tulkaa sisään, raotin ovea.
- Äkkiä sisälle, sinä myös Armi, Jaska komensi.
- Armi, täh? jäin suu auki oviaukkoon.
- Sisälle nyt kaikki, Jaska komensi ja työnsi minut edellään peremmälle omaan asuntooni.

Sisälle tulivat, Pekka, Jaska ja joku korvaton koira, joka mulkoili minua aikamoisen tympeän näköisenä. Totesin koiran killuttimia katsellen, että siinäpäs vasta jämäkän näköinen poika. Samalla ajatusratas otti pari taka-askelta ja jäin jumiin Armi-nimeen. Kuka vittu oli Armi ja missä se luuhasi?

- Päivää, ei tainnut se Armi tullakaan, katselin hölmistyneenä ystäviäni.
- Prööööt, vuh, koira sanoi ensin takapuolellaan ja sen jälkeen etupuolellaan.
- No hyh, tuo koirahan haisee aivan paskalta, otin pari taka-askelta nenääni pidellen.
- Jep, se on minun ja Pekan jalostama shitpulli.
- Siis pitbull, mutta eikös niitä ole ollut olemassa jo aikaisemminkin, sen mitä koirista olen ohimennen kuullut, hämmästelin kuulemaani uutista.
- Ei, vaan täysin meidän omaa jalostusta oleva shitpulli.
- Onko tämä myös niitä taistelukoiria, katselin vihaisesti mulkoilevaa otusta.
- Nooh, tavallaan on ja tavallaan ei, se vähän riippuu, Jaska kierteli ja kaarteli.
- Mistä se riippuu?
- No kun tämä Armi-herra ei mielellään pure ketään.
- Armi…herra? mikä minulta jäi nyt tajuamatta tuossa nimessä, joku sisäpiirin vitsikö jolla höynäytetään ulkopuolisia, vai?

Jaska rauhoitteli minua ja kertoi, että nimi Armi on annettu koiralle hämäysmielessä. Kun ilmoittaa kisaan naisen nimellä olevan koiran nimeltä Armi Annabella, niin kukaan ei tajua kyseessä olevan isokokoisen poikakoiran, joka on todella kova omassa lajissaan, siis täysin pitelemätön.

- Jaa, no mikäs se tuon herrarouvakoiran se oma laji sitten on, jo se ei kerran edes pure? utelin lievää enemmän hämmentyneenä.
- Paskominen, Pekka rääkäisi.
- Yh, no sen kyllä voi haistaa ja hajua pystyy koskettelemaan jopa käsin, puhisin takaisin koiran päästäessä jumalattoman paukun.
- Se söi eilen kuusi kiloa luumuja ja massu on nyt todella herkällä päällä. Eihän täällä vaan ole mitään mikä pistää aivastamaan? Jaska uteli huolestuneen oloisena.
- Mikä on pahin ärsyke?
- Ilmanraikastin, esimerkiksi Wunderbaumia Armi ei kestä yhtään, vaan suoli tyhjenee heti.
- Tämä selittää varmaan Ilonan isän auton, vai, hehehee.
- Hys, älä naurata Armia, se voi myös löysätä ryppynarua kohtalokkain seurauksin, Jaska hyssytteli.