www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

17.2.2008

173. F1-televisioasennus

Kotipihalle päästyäni olin jo totaalisesti unohtanut äskeisen köyhän Mersu-miehen, sillä tapanani ei ollut hautoa toisten ihmisten epäonnistumisia. Toisten murheet olivat kuin paskanhaju tuulessa, eli hetken se koskettaa ja kohta muisto vain. Saatuani auton omaan parkkiin, jäin katselemaan kelloa ja huomasin sen olevan aika lähellä sitä aikaa jolloin meille tulee uusi televisio. Kumman paljon oli mennyt aikaa paluumatkalla? Lienenkö tosiaankin vaipunut jonkinlaiseen koomaan siinä vaihtoautoliikkeen kohdalla? Se oli lääkärini mukaan yksi elimistön konsti suojata herkkää minääni todella järkyttäviltä asioilta.

- Pissittää, Ilona ilmoitti.
- Ja mitähän tuo minua liikuttaa, siis sinun kusihätä?
- Pitäisi päästä sisälle, saanko mennä?
- Ai niin, tottahan toki herkkupeppuni, mutta muista taputella konepeltiä. Mersua ei saa jättää pahoin mielin parkkiin.
- Kiitti kultaseni, Ilona tuikkasi pusun poskelleni ja pomppasi ulos autosta.

Jäin itse istuskelemaan hetkeksi kuljettajanpaikalle. Katselin siitä kun superseksikäs tyttöni kirmasi taputtelujen jälkeen auton ympäri talomme rappuun. Herkkuperseen hävittyä näkyvistä käänsin katsetta ja huomasin Mätösen parkkiruudun olevan tyhjä, ellei siinä olevaa isoa öljyläikkää lasketa parkkipaikan täytteeksi. Tyypin autohan oli ihan samanlainen paska mitä omistaja itsekin, hyi helvetti!

- Ei hitto, pitäähän hullulla on muitakin huveja, kuin naapurin auton öljyläikän tuijottaminen, jupisin itsekseni ja nousin pois autosta.

Taputtelin takaluukkua ja varmistin vielä neljään kertaa, että Mersun jokainen ovi on varmasti kiinni. Kurkkasin vielä auton alle, ettei sinne ole kukaan laittanut pommia tai kettu tehnyt pesää. En tosin tiennyt minne ketut tekevät pesänsä, mutta varmistin, etteivät ainakaan minun autoni alle. Astelin noiden tarkastusten jälkeen verkkaisesti kotirappuun ja tälläsin sormeni kohti hissin kutsunappia. Samalla kun sormi survaisi nappia, tunsin puristavaa tunnetta jalkovälissäni. Nostin ihmeissäni sormen napilta ja puristava tunne helpotti. Painoin nappia uudelleen ja sama puristava tunne toistui. Olin jo menettää järkeni tuon suhteen, kun tunsin selässäni jotain pehmeää ja samanaikaisesti lämpimän huohotuksen niskassani.

- Ei helvetti, naapurin panokonehan se siinä! ilostuin pyörähdettyäni ympäri.
- Heippa Ernesti, minähän se tässä kiusin, seinänaapurini Lissu kimitti isot rinnat kutsuvasti keinahdellen.
- Vau, sinä se olet aina yhtä pantavan näköinen.
- Kiitos, niin sinäkin.
- Töistä tulossa vai?
- Joo, tekaisin tuossa taas yön ja osan päivää päälle ja nyt kotiin lepäämään.
- Juoksetko työmatkat, tuijottelin hänen kireitä verkkareita, jotka nuolivat hyvin hänen kurvikkaita muotojaan.

Verryttelypuvun takki oli vetäisty auki sillä seurauksella, että vähän reilunkokoisen t-paidan alla olevat rinnat pääsivät heilahtelemaan hyvin kiusoittelevasti. Tuijotin niitä ja tulin siihen tulokseen, että neitosen rintaliivit olivat jääneet pois pukeutumisen yhteydessä.

- Ei mulla ole rintsikoita, jos sitä katselet, Lissu naurahti.
- En-entä pikkupöksyt, huohotin.
- Noup, nyt on aivan liian kuuma pukeutua kaikkiin vaatekappaleisiin.

Samassa hissi kolahti ja tempaisin sen oven auki. Lissu tuli perässäni hissiin ja painautui aivan minua vasten. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan, vaan ujutin käteni hänen verkkareihin ja hetken päästä totesin tyttelin puhuneen totta, sillä sormeni tapasivat paljaan pimperon.

- Tuu-uuletko meille? Oli Lissun vuoro huohottaa hissin päästessä yläkertaan.
- En, minulle tulee uusi televisio.
- O-onko se te-le-vi-si-o tärkeämpi mitä kunnon pano kanssani?
- On se.
- Miksi, oi miksi Ernesti sinä aina torjut minut?
- Ensinnäkin siksi, että vittua saa aina, milloin mistäkin ja toiseksi, tämä television ostaminen on hyvin ainutkertaista ja olen maksanut siitä monta euroa.
- Vo-voithan sinä maksaa minullekin, Lissu virnisti.
- Ei, en voi. Äiti sanoi aikoinaan, että älä poika vaan vitusta mene ikinä maksamaan, sitä saa ilmankin.
- Äitisi?
- Niin vai olikohan se sittenkin yksi suljetun hoitsu, jota puikotin lääkekaapin ovea vasten joka yö kun se oli vuorossa? jäin miettimään.

No niinhän se olikin, eli ei se äiti sellaista minulle sanonutkaan. Äiti taisi sanoa, että naisia ja ikkunoita ei saa kivittää, kun oli teini-iässä ja elin vähän railakkaampaa elämää.

- Ernesti, tulethan joku toinen kerta sorvaamaan kutiavaa koloani, pliiis?
- Saa nähdä, en voi luvata mitään, huikkasin hänelle poistuessani sisälle omaan asuntooni.
- Kulta, kuka siellä rapussa puhui sinulle tuhmia? Ilona uteli keskellä eteisen lattiaa.
- Lissu, sillä on kuulemma sellainen kutiava kolo.
- Uuuh, miten pervoa, kokeilitko sen koloa kyrvällä hississä?
- En, sormella vähän koitin.
- Ai kun sä oot sitten hyvä naapuri, autat tuollai toisia, Ilona ihasteli.

Jumalauta kun alkoi panettaa, mutta en millään voi ottaa vastaan sitä televisiota mela tanassa, puhisin mielessäni. Riisuin kengät ja tallustelin olohuoneeseen katsomaan vanhaa töllöäni. Siellä se nökötti yhä ilman kuvaputkea. Ilona sanoi laittavan kahvia sekä minulle, että sille television tuojalle. Meinasin estää sen, sillä muistin myyjän sanat jostain tosi tehokkaasta television tuojasta. En uskonut sellaisella tyypillä olevan aikaa kahvikupillisille ilman, että urakat kusevat ja pahasti. Minuuttia ennen sovittua aikaa pinkaisin eteiseen ja tälläsin silmäni ovisilmään. Ellei se töllökuski ollut täällä juuri sovittuna aikana, tulen vaatimaan myyjältä henkisinä korvauksina tuollaiset satatuhatta euroa tai vasemman käden. Vasemman siksi, että sillä oli ollut kello vasemmassa ranteessa ja mitä tuollainen lupauksen rikkoja enää kellokädellä tekee, ei yhtään mitään. Kello oli vain viittä sekuntia vaille tunti ja neljä minuuttia sovitusta, kun hissin ovi aukesi ja sieltä astui rappuun pitkätukkainen partahemmo ison pahvilaatikon kanssa.

- Päivää, tule sisään vaan, huikkasin avattuani oven.
- Ernesti Kilari, arvatenkin, mies tavasi jostain lapusta.
- Jep, ja sinä olet?
- Kaapelimies.
- Häh, missäs sinun kaapelikela sitten on? hämmästelin tuota omituista partasuuta.
- Vaihdoin ne hommat televisioiden kuskaamiseen, sillä tässä hommassa saa ajaa lujempaa mitä hälytysajoneuvot.
- Oletko nyt aivan varmasti ottanut oikeat aamulääkkeesi? hämmästelin lisää.
- Kebabin söin, tuolla Myllypuron ostarilla on sellainen kebabnarikka, joka on yksi parhaimmista.

Kaapelimies tunki itsensä sisälle asuntoon valtaisan pahvilaatikon kera ja käveli suoraan olohuoneeseen. Tyyppi riisui kenkänsä siinä kävellessä ilman, että olisi ottanut niitä käsin pois. Ne jäivät nätisti kulkuasentoon. Käänsin ne vaivihkaa toisinpäin, sillä en halunnut, että hän tulee laittamaan ne jalkaansa ja kävelee sen jälkeen olohuoneeseen ihmettelemään ulko-ovea.

- Mistä firmasta sinä olet? Ilona uteli mieheltä.
- F1-televisioasennus.
- Hei, mä tiedän, sä oot se Rämä Käikkönen, vau, saanks mä koskettaa sua? Ilona riehaantui.
- Nimi on Kaapelimies ja olen F1-televisioasennus nimisestä firmasta, tarkemmin sanottuna omasta yhdenmiehen firmasta.
- Ai, siis joku aivan tavallinen duunari, vai?
- Yksityisyrittäjä.
- Ai jaa, no millä sä ajat, Transitillako?
- F1 Toyota Hiacella, stadin nopeimmalla.
- No, äläs poika liikaa kehu peliäsi, joku aikuinen voi vielä suuttua siitä, puutuin tuohon levottomaksi käyneeseen keskusteluun.
- Mennään tämän television asentamisen jälkeen vetämään viivat tuonne parkkipaikalle, niin nähdään kuka on mitäkin, Kaapelimies uhosi.

Viivat, mitä helvettiä? Olinkohan nyt erehtynyt päästämään asuntooni jonkun narkin, joka vetää viivoja nenuunsa parkkipaikoilla. Miehen alkaessa avata pahvilaatikko, minä hipsin eteiseen ja otin siellä kaapista vanhan kunnon kumipuunoksan ja laitoin sen naulakon päälle. Tuolla kun hivautan, niin johan loppuu viivojen vetäminen meidän parkkipaikalla. En voinut sietää mitään huumeita, ellei kyse ole ihan puhtaasti lääkärin määräämistä lääkkeistä.

- Tämä vanha menee varmaan hävitykseen? Kaapelimies huuteli olohuoneesta.
- Jos naista tarkoitat, niin sille on vielä käyttöä, mutta mikäli puhuit televisiosta, niin pois vaan silmistäni.

Palasin takaisin olohuoneeseen ja totesin Ilonan kattaneen pöydän. En ollut ihan varma, että kannattaako tuollaiselle viivojen vetäjälle tarjota mitään juotavaa, mutta pitkin hampain sallin sen naiselleni.

- Nämä uudet televisiot ovat miellyttävät kevyitä, Kaapelimies puheli nostaessaan sitä hyllyyn.
- Ei kait sitä viivoilla kovin raskaita jaksaisikaan, puhisin takaisin.
- Hehehee, kyllä minä vedän viivoja ja kuskaan vaikka miten raskasta, se on kuulkaas vain tekniikasta kiinni.
- Kahvia, herra? Ilona kilisytteli kahvikuppia.
- Tuskin ehtii, näethän miten sillä on kiire, kiirehdin väliin.
- Voi, hyvin ehtii, sillä ajattelin lähteä tässä viljelyksille tämän keikan jälkeen.
- Kolumbiaanko? nieleskelin naama valkoisena.
- Ehei, tuonne noin sadan kilometrin päähän vaan, siis landelle näin täkäläisittäin ilmaistuna.
- Satoko vaatii jo korjaamista?
- Mitä vielä, potut ajattelin mullata.


Kiitoksia shamrockille ehdotuksista Ernestin television ostossa.



© Rauno Vääräniemi