www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
10.2.2008
Kerroin Ilonalle, että televisio tuotaisiin meille kotiin tarkasti sovittuna ajankohtana. Katsoin kelloa ja totesin, ettei meillä ollut aikaa minnekään ruokaostoksille. Mainitsin siitä naiselleni, mutta hän ei ollut siitä moksiskaan, vaan kertoi soittavansa äidilleen, joka saa noukkia tyttärensä mukaan ruokakauppaan mennessä. Tulihan siitä kuulemma äidille vähän pitkä kauppareissu, mutta asia tuntui silti sopivan.
- Ernesti, onko tuo Toyota? Ilona osoitteli yhtä hopeanväristä autoa.
- En tiedä, mutta se haisee.
- Haiseeko kaikki Toyotat?
- En tiedä eikä todellakaan kiinnosta, piste!
Minua ei jaksanut kiinnostaa jotkut köyhien automerkit, sillä saan niistä näppyjä ja ties mitä muita oireita. Jopa oma henkilääkärini tohtori Psyko oli käskenyt minun välttelemään muita kuin arvoautoja. Oman itseni takia en saisi sortua halpoihin kopioihin autoissa. Näitä miettien palasi äskeinen televisiokauppa mieleen. Se töllö oli ollut kolmekakkosista halvin. Olinko mahdollisesti tehnyt nyt itselleni todella suuren karhunpalveluksen vai järkikaupat? Oloni paheni niin äkkiä, että minun oli tehtävä nopsaan jotain oloani parantavaa. Pyörittelin päätäni ylätasanteen parkkipaikalla ja mietin, että miten tässä saisi hullu taas elämänsä raiteilleen?
Asetuin seisomaan keskelle ajorataa, mutta kukaan ei ajanut kohdalleni ja vaatinut päästä jatkamaan matkaa. Sen jälkeen mietin Ilonan heittämistä Mersun konepellille ja nussimista sitä takaapäin siinä. Luovuin siitäkin, koska jos heittäisin lopuksi vahingossa nesteet pimpin sijasta Mersun konepellille, niin kuka vittu ne siitä sitten siivoaa? Taisin olla aika mietteliään näköinen, koska Ilona alkoi kilkattaa.
- Erkkuliini, onko sinulla joku ongelma?
- Ahdistaa, kaikki.
- Tule, mennään tuonne autoon niin Ilona täti auttaa kyllä.
- Ai niin ku mitenkä?
Menimme auton luo, taputtelimme takaluukun ja konepellin ja istuuduimme etupenkeille. Hyvä, että sain perseeni penkkiin, kun Ilona kaivoi vehkeeni esille ja imaisi sen suuhunsa. Olin noin kuudessa sadasosasekunnissa kovana, niin mahtava tyttöni imu oli jälleen kerran. Sain juuri sormeni ujutettua tyttöni märkään vakoon narubikinien sivuitse, kun lastini lähti matkaan.
- Loput voitkin hoitaa sitten vaihdekepin kanssa, mutta käytä kumia, totesin vedellessäni vetskaria kiinni.
- Saanks, saanks mä todella viedä sun auton poikuuden? Ilona innostui.
- Antaa mennä vaan, hymyilin takaisin.
- Hei, mut eihän tässä ole vaihdekeppiä.
- On, mutta se vaihteenvalitsin on täällä ratin luona.
- Aika epistä, ei mun perse sentään noin ketterä ole, vaikka kiva pieni herkkupylly onkin, Ilona kiehnäsi pyllyään penkillä.
- Eiköhän mennä kotiin odottelemaan sitä televisiota, naidaan myöhemmin oikein kunnolla,
lupasin jalosti.
Starttasin Mersun ja kääntelin sen pois tuplaparkista. Vedin taas rampin mahdollisimman lujaa, tosin tällä kertaa vain alaspäin, Ilonan kirkuessa suoraa huutoa sivulasi avoinna. Mahtoihan olla mielenkiintoista kuunneltavaa ulkona jalkakäytävällä, hihittelin sitä kuunnellessani. Pysähdyin rampin alapäässä olevan STOP-liikennemerkin eteen lainkuuliaisesti, sillä en todellakaan halunnut ketään vajaajärkistä viherpiipertäjää vanhan Joponsa kanssa Mersun kylkeen. Joku tuttuni voisi vielä erheellisesti luulla minun keräilevän noita hapsutukkaisia risupartoja. En todellakaan halunnut keräillä edes näköhavaintoja noista turpeenjyrsijöistä.
- Hanaa, vittu, miksei tää jo liiku? Ilona pillastui.
- Aah, oho, taisin olla taas ajatuksissani, havahduin takaisin tähän
kylmään maailmaan.
Tsekkasin ensimmäisen sopivan välin ja survaisin kaasupolkimen ala-asentoon. Kasi murahti kivasti konehuoneessa ja sinne jäi risteys ja mummelit pyörittelemään silmiään. Seuraavalle suojatielle oli pyrkimässä lauma ihmisiä, mutta ihmeellisesti ne vain katosivat, kun annoin kasin mölytä täysillä. Mitä ne muka autoilijat valittavat, että jalankulkijat tuppaavat suojateiltä eteen? Minulla ei ainakaan tuollaisia ongelmia yleensä ollut.
Itäväylälle johtavalla rampilla meinasi käämit palaa totaalisesti, kun joku yritti saada japanilaista sinkkiämpäriään vauhtiin. Auto seilasi rampin laidasta laitaan vauhdin nousematta kuin hikisesti viiteenkymmeneen rampin lopussa. Eikä siinä vielä kaikki, kuten ostostelevisiossa, tyyppi vetäisi emaliammeellaan suoraan vasemmanpuoleisimmalle kaistalle muitten kaistojen yli. Tällä kertaa minua otti niin pattiin moinen käyttäytyminen, että vetäisin seuraavasta rampista alas, vaikka minun piti ajaa alun perin Hetsikaan asti. En voinut sietää tuollaisia tientukkoja, jotka varaavat itselle vasemmanpuoleisimman kaistan. Se kaista on tarkoitettu vain voimakkaille kasikoneille ja muille tarpeeksi ripeille liikkujille, eikä pyörillä varustetuille tonnikalapurkeille, joita jotkut leikkisästi autoiksi kutsuvat.
- Erkkuliini, minne me mennään? Ilona ihmetteli, kun laitoin vilkun päälle rampin alapäässä.
- Kotiin, mutta tällä kertaa vaihtoehtoreittiä.
- Älä, onko sellainenkin olemassa?
- Haluatko nähdä jotain todella köyhää?
- Ihkuu, haluan toki.
- Ajetaanpa sitten tuosta tuon Nissanin liikkeen ohitse.
- Ajaaks niillä kukaan?
- Kyllä, valitettavasti.
Tein kuten olin luvannut, eli ajoin Nissan-liikkeen ohitse Ilonan pällistellessä sitä innokkaasti ikkunasta. Itse keskityin katselemaan johtotähtiliikettä risteyksen toisella puolen.
- Lisää köyhäilyä luvassa, tuossa on Peugeotin liike, seuraavana rupu Volkkarit ja Fordit.
- Oho, joillain menee todella huonosti, Ilona hämmästeli.
- Haluatko nähdä jotain todella traagista?
- Haluan, naiseni henkäisi.
- Katso, jotkut ostavat käytettyjä autoja liikkeestä, pysäytin autoni erään vaihtoautoliikkeen portin pieleen.
- Narraat, ei voi olla totta?
- On se totta, tuossakin piha täynnä käytettyjä
autoja.
En voinut olla kovin pitkään parkissa siinä vaihtoautoliikkeen edessä, sillä minua alkoi jälleen ahdistaa ja vanhat muistot tulla mieleen. Olin kerran nuorena poikana erehtynyt astelemaan sisään tuollaiseen vaihtoautoliikkeeseen ja melkein tein kaupat yhdestä paskanruskeasta Ladasta. Olin juuri saanut kortin ja mennyt sinne yhden pitkätukkaisen kaverini kanssa. Myöhemmin tosin selvisi, että kaverini oli ollut niin pihalla tästä elämästä, ettei tiennyt ollenkaan minne oli minut raahannut, saatikka mitä varten.
No, siellä vaihtoautoliikkeessä olin kertonut sekopääkaverini käskystä, että haluan ostaa halvan ja varmatoimisen auton. Sellainen isomahainen myyjä oli kaivanut reteesti jostain avaimet ja istuttanut meidät 1500 Ladan rattiin, kyselemättä ajokorttia tai muitakaan tietoja. Kävin ajamassa sillä härvelillä muutaman kilometrin lenkin ja se oli ollut yhtä tuskaa. En saanut autoa kulkemaan oikein mitenkään ja sen haju oli ollut todella kammottava. Palattuamme takaisin myyjä tiedusteli, että kumman nimiin auto tulee? Kerroin, ettei auto kulkenut mihinkään, eli en halua ostaa mitään hidasta paskakasaa tientukkeeksi.
Siitähän se lihapiirakkajätemylly riemastui oikein kunnolla. Saimme väistellä räkää pari minuuttia oikein tosissamme, kun jouduimme kuuntelemaan luentoa siitä miten isolohko-Lada liikahtaa kun sitä vain osaa oikealla tavalla käskeä. Olimme kuulemma myyjän mukaan onnettomia paskoja, kun emme saaneet autoa edes liikkumaan. Yritimme livistää paikalta, mutta tiukkailmeinen paskamaha sai meidät pakotettua auton kyytiin, hypäten itse kuskin paikalle. Seuraava kymmenminuuttinen oli yhtä helvettiä Ladan moottorin huutaessa rundikello punaisella ja jätemyllyn karjuessa ohjeita miten autolla ajetaan.
Ennen tuota en olisi mitenkään uskonut, että Lada menee asfaltilla kylkimyyryä kolme päällä, mutta niin tuo keksintö teki ja vielä monessa risteyksessä. Myyjän epäonneksi ja meidän onneksemme käsijarruvaijeri napsahti poikki liikkeen pihaan kantatessa ja Lada mäjähti tyylikkäästi pihalla seisovan 123-koppaisen Mersun kylkeen. Elimme tuolloin jotakuinkin kahdeksankymmentäluvun puoltaväliä, joten Mersu oli aika uudenkarhea. Myyjän jäädessä sadattelemaan tapahtunutta, me hipsimme vaivihkaa pois tontilta, enkä ole sen koommin käytettyjen autojen suuntaan katsellut ostomielessä.
- Erkkuliini, herää jo!
- Aha, onko jo aamu? räpyttelin silmiäni.
Vilkuilin ympärilleni ja ihmettelin, että minkä helvetin takia istun autossa herättyäni, enkä ole kotona omassa sängyssä? Samassa perslihakseni välittivät kroppaani kasin värinän ja muistin missä olen ja mitä varten. Tempaisin valitsimen D-asentoon ja annoin koneelle apetta. Ilona ilakoi vieressäni nuoren vieterivarsan lailla. Toivottavasti tyttö säilyttää tuon asenteen elämässään, mietiskelin väistellessä rollaattoripappaa seuraavassa risteyksessä. Pappa oli nähtävästi kovin huonokuuloinen, sillä muiden väistäessä minua, hän vain jatkoi katkokävelyään ilmeenkään värähtämättä.
- Kato samanlainen Mersu, Ilona innostui seuraavissa valoissa.
- On joo ja vielä samanvärinenkin, ilahduin havainnosta.
Oli muuten aika kurko olo olla ensimmäisinä valoissa täysin samanlaisen Mersun kanssa. Tässä oli nyt kaksi tosi kovaa menijää vierekkäin ja meistä oli aivan turha yrittää ohi.
- Ernesti katso, se on sua köyhempi, Ilona osoitteli viereistä autoa.
- Miten niin? hämmästelin.
- Kato, sillä ei ole varaa edes valkoiseen naiseen, ällöä.
- Oho, niinpä näkyy olevan.
- Entä jospa se onkin vaikka kotiapulainen? Ilona mietiskeli ääneen.
- Hei kamoon, kuka muka ottaa kotiapulaisen kyytiin tällaiseen autoon, mieti nyt vähän tyttökulta.
- Ai niin, ei kukaan, köyhä se on. Sillä on varmaan aika rankkaa, kun pitää naisessa säästää.
- Elämä on ja toisten elämä vielä enemmän, karjaisin valojen vaihtuessa
vihreiksi.
Runttasin kaasun pohjaan valoissa ja Mersuni kaksoiskappale jäi kuin talitintti oksalle pääskysen spurtatessa matkaan. Siinä kaahatessa ja taustapeliä vilkuillessa tuli mieleeni, että joutuukohan tuon Mersun omistaja ajamaan kaiken lisäksi vielä ysivitosella taloudellisten seikkojen vuoksi? Hieman tunsin sääliä miespoloa kohtaan, mutta vain hieman.