www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

3.2.2008

171. Televiissiomyymälä

Ilona tuntui viipyvän, joten hörpin kahvimukini tyhjäksi siltä seisomalta, sillä en pitänyt mukin kanssa kävelemisestä. Viereisessä pöydässä istui kaksi eläkeläisnaista, jotka katselivat minua jotenkin paheksuvasti. Yritin vielä pieraista lopuksi, mutta olin näemmä kuluttanut jo kaikki pieruvarastoni loppuun, eikä uusia ollut tullut laitettua tilaukseen. Vaikka kuinka nostelin vuoronperään molempia jalkoja, ei yhtään paukkua päässyt ilmoille. Lopulta luovutin ja kävin survomassa tyhjentyneen kahvimukin mummeleiden pöydän vieressä olevaan roskikseen. Samassa kun muki kolahti äänestä päätellen tyhjään roskikseen, toinen mummeli rääkäisi:

- Pyh, maalaismollukka!
- Anteeksi mitä, puhuitteko minulle? käännähdin kurppaa kohti.
- Isäs on varmaan kasvattanut sinut tallin ylisillä piilossa pahalta maailmalta, vai?
- Ei, asun kyllä ihan omassa kotona ja nimenomaan tässä pahassa maailmassa.
- Ek sää poikaparka tiedä, et noi kipot viskotaan kadulle, ei roskikseen? toinen vanhuksista pyöritteli päätään.
- Ja minkähän vitun takia?
- Se on trendikästä, tuli mummeleiden suusta kuin kuoron esittämänä.
- Eikö teilläkään ole todella muuta tekemistä, jotain bingoa tai Martta-iltoja?
- On meillä, me treffaillaan Suomi24:lla, me tehdään Vanhaset, ensimmäinen mummeli narisi.

Onneksi Ilona tuli samassa luokseni ja sain hyvän syyn poistua paikalta, sillä en todellakaan jaksanut enää yhden yhtä trendikästä ihmistä. Kävellessämme eteenpäin, Ilona kilkatti, että kuinka paljon parempaa kahvi oli näin kävellessä juotuna, sillä hölskyminen kuulemma hapetti sitä tehokkaasti ja sai kahviaromit suorastaan tanssahtelemaan kupissa. Minusta oli aivan sama, vaikka ne olisivat tanhunneet siellä kupissa, eipä juuri jaksanut kiinnostaa moinen kahviaromien elämöinti.

- Mennään tänne, astuin yhden kodinkoneliikkeen ovesta sisälle.
- Saakohan sinne tulla kahvin kanssa? Ilona jäi ihmettelemään ovelle.
- Hei, hei, ei kahvin kanssa myymälään, yksi myyjistä kiirehti ovelle.
- Et taida olla täkäläisiä, sanoin hänelle.
- Näkyykö se päällepäin?
- Ei, mutta huomaan sen asenteesta, hymyilin nuorelle miehelle.

Nyt alkoi olla jo huomattavasti parempi fiilis, mitä se oli ollut edellisessä kodinkoneliikkeessä, puhumattakaan, että millainen se oli ollut siinä trendipelleliikkeessä tai äskeisessä hampurilaispaikassa. Ilona joutui jäämään ulkopuolelle juomaan kahviaan ja myyjä tiedusteli minulta miten voi auttaa.

- Yksi kätevänkokoinen tasatuumainen littutöllö digivirittimellä, kiitos.
- Onko herra ajatellut jotain tiettyä merkkiä ja jotain hintaluokkaa?
- Möisit varmaan mummosi, mutta sitä en osta, kuten en myöskään osta mitään ylihintaista trendisontaa kauniissa paketissa. Saanko katsella hetken?
- Tottahan toki, seuraan täältä vähän sivummalta.

Astelin peremmälle liikkeeseen ja kartoitin heidän televisiovalikoiman. Niitä oli tosiaankin tarjolla aika laajalla hintaskaalalla. En ajatellut laittaa siihen kiinni rahaa yhtään enempää mitä oli pakko, sillä se tympeä sadetakkipelle saattaa rikkoa kalliinkin television hetkessä. Olin ajatellut laittaa televisioon viitisen sataa, mutta hyvin äkkiä kävi selville, ettei sillä rahalla saa mitään. Lopulta iskin silmäni yhteen LG:n malliin, joka oli 32 tuumainen ja piti sisällään antenniverkon digivirittimen. Muut ominaisuudet olivat täysin hepreaa, mutta jos jotain muuta tuli samaan hintaan, niin siinähän tuli.

- Otan tämän, mikäli hinnasta lähtee pois 50 euroa, huikkasin myyjälle.
- Se on mielestäni erittäin hyvä ja varma valinta tässä edullisessa hintaluokassa. Siinä on hdmioptinenäänenlähtöskarttioutputitinputitpipithipitjahilputivilputtimetjaterrestriaalidigitaaliviritinhdready
sekäkorttipaikkamahdollisuusplussuomenkielinenkäyttöohje.
- Entä takuu?
- Kaksi vuotta, mutta sitä ei tarvita näissä malleissa.
- Miten kuljetus, sehän tulee varmaan samaan hintaan?
- Ei tule, sillä me ostamme kuljetuksen alihankkijalta ja he veloittavat siitä viisikymmentä euroa.
- No johan pomppasi, siis tuo alennukseni menee kuljetukseen.
- Ky-yyllä näin voisi sanoa.
- Juotko muuten kahvisi kävellessä?
- E-en juo.
- Hyvä, siis tuo hintalapun hinta ja televisio on meillä kotona paikalle asennettuna, käyttövalmiina ja vanha paska lähtee samalla jonnekin syvälle.
- Onnistuu.
- Saanko sen television jo tänään, sillä vanhasta putosi kuvaputki lattialle?
- Ja milloinhan sen pitäisi olla teillä?
- No ehkä tuossa tunnin päästä, vilkaisin kelloani.
- Siinä tapauksessa, kaveri ajaa ensin kuusi muuta keikkaa ja tulee teille vasta tunnin ja viiden minuutin päästä.
- Tunti ja neljä minuuttia, niin asia on sovittu, ojensin käteni myyjää kohti.
- Kiinni veti!

Samassa myyjä tarttui puhelimeen ja kertoi siihen pikapuhujan nopeudella, että yksi televisio pitää tulla noutamaan vielä varastosta. Hän antaa kohta tarkemmat tiedot siitä minne se viedään. Puhelun loputtua sain pyynnön siirtyä tiskin äärelle tietoja antamaan. Kerroin nimen ja osoitteen sekä maksoin television. Käytin ylpeänä luottokorttiani, sillä se oli pankinjohtajani mukaan suositeltava maksutapa tänä päivänä. Jos joku menisi pieleen maksamisessa, niin hän ja pankki ottavat siitä täyden vastuun, joten minulla ei ole mitään riskejä. Se minua kyllä huolestutti, että nyt joku näkee päätteeltään, että minä olin ostanut tuollaisen television tuohon hintaan. Entä jos olinkin maksanut siitä liian paljon ja nyt siellä nauraa räkätettiin meikäläiselle oikein räkä useammasta sieraimesta turskuen. Minun oli pakko purra vain hampaita yhteen ja vannoa, että mikäli sellaisen räkättäjän saan joskus näppeihini, niin seuraavaksi veisaan minä hänen hautajaisissa ja taatusti epävireisesti. Hulluille kun ei tunnetusti soiteltu, ei edes räkäräppiä!

- Täälläkö niitä televiissioita myytään? viereeni ilmestyi kailottamaan vanha nainen.
- Joo, tämä se on sellainen televiissiomyymälä, myönsin vanhukselle hymyssä suin.
- Lääkkeetkö loppu vai mikä nuorta miestä noin huvittaa? kääpä pyyhkäisi minua sanan säilällä.
- Hyvää päivää rouva, tiskin takana puuhasteleva myyjäni vastasi.
- Ja mitähän hyvää tässä päivässä on, poju? Ja onko nuo muka televisioita, tuollaiset lätyskät?
- Hyvä rouva, jos odottelette hetken, niin palvelen ensin tätä herraa?
- Vanhat ensin, poju.
- Vaikka kaivoon, jatkoin käävän kommentin perään.
- Pieni hetki rouva, teitä palvellaan aivan kohta, myyjä oli yhä ylen ystävällinen.

Onneksi kääpä sai jotain muuta ajateltavaa, kun liikkeeseen asteli ihonväriltään poikkeava nainen. Tuo vanha kurppa oli heti naisen vierellä selittämässä miten kallis maa Suomi oikein on ja kallistuu vaan kun tänne kuskataan ties mitä porukkaa veneillä syömään hänen leipäänsä. Kaikesta päätellen vieras ei ymmärtänyt suomenkieltä, joten puhelu jäi aika yksipuoleiseksi.

- Tässä kuitti ja olkaa kotona tähän lappuun kirjoitettuun aikaa, myyjä ojensi minulle paperit.
- Tässäkö kaikki?
- Tässähän tämä, vai olisitteko halunneet ostaa jotain muuta?
- Ei, halusin vain varmistaa, että minua ei vaan viedä minnekään takahuoneeseen kuulusteluun, että sovinko uuden digitelevision omistajaksi.
- Heh, heh, eihän meillä sentään niin toimita.

Kaupat oli tehty, joten poistuin liikkeestä oven ulkopuolella notkuvan Ilonan luokse. Hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekään, sillä paikalla oli kuolaamassa puolenkymmentä eri-ikäistä miestä. Naiseni oli huomannut tuon ja keikisteli siinä kuin paraskin strippari, tosin vaatteet päällä. Minua tuollainen vähän harmitti, sillä olin aivan varma, että vaikka alkaisin kusta lorotella tässä vieressä, niin kaikki tuijottaisivat vain Ilonaa ja sen herkkuja eikä meikäläisen valtaisaa mahtimeisseliä. Se ahdisti, sillä Ernestin kuului olla aina ykkönen, eikä suinkaan Ernestin tyttöystävän.

- Ilona, lopeta sen perseen veivaaminen, meillä pitää olla kohta kotona.
- Ai Erkkuliini, en huomannutkaan sinua.
- Entä te muut, huomasitteko minut? osoitin kysymyksen kuolaaville äijille.

Porukka pyöritteli päätään pikaisesti minua vilkaistuaan ja jatkoivat Ilonan tuijottamista. Vittu, että minua sapetti tuollainen toisten herkkujen kuolaajat. Koska Ilona ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mukaani, käännyin ympäri ja marssin rivakasti yhteen liikkeeseen, jossa myydään halpoja postikortteja. Ostin kymmenen postikorttia ja viisi paperipussia ja laitoin jokaiseen pussiin kaksi korttia. Palasin pussien kanssa Ilonaa kuolaavien äijien taakse.

- Pst, satasella todella kovia pornokuvia tuosta edessä keikuttelevasta kiimaisesta herkkuperseestä.
- Tossa satanen, missä ne kuvat? ensimmäinen mies huohotti.
- Tässä ja hyvää jatkoa.

Jatko meni niin hyvin, että viimeisestä pussista kaksi tyyppiä oikein tappeli sillä seurauksella, että sain siitä kolme sataa euroa. Saatuani rahat, poistuin paikalta mahdollisimman nopeasti. Kipaisin vauhdilla mahdollisimman kauas äskeisestä paikasta ja vasta Anttilan kulmilla otin puhelimen käteeni. Valitsin Ilonan pikavalinnasta.

- Ilona, ihku kun soittelet minulle Erkkuliini.
- Anttilassa on vihreät vessaharjat puoleen hint…, kerkesin aloittaa, kun kuulin luurista juoksuaskeleita.

Ei mennyt varmaan kuin puoli minuuttia, kun tyttöni pölähti paikalle puhelin kourassa. Tässä kohtaa minun oli pakko myöntää, että se oli ollut pieni valkoinen valhe, että saan hänet pois niiden kuolaavien pässien luota.

- Miksi Erkkuliini, tuo on julmaa…kertoa toiselle…ettei täällä olekaan niitä vihreitä vessaharjoja.
- Sen takia, että möin niille runkkareille 700 eurolla viime pääsiäisestä jääneitä tipukortteja.
- Älä, onko ihmiset todella niin pervoja, että ihan tipuja?
- Maailma on kovin arvaamaton, Ilona pieni.
- Onneksi minulla on sinut, ihan tavallinen syntymähulluihkuni, Ilona rutisti minua ja antoi pusun.