Kaahasin kohti keskustaa ja siellä olevaa toria. Nälkä oli jo todella kova. Enää ei pelkästään vastaantulevat autot muistuttaneen lihapiirakoita, vaan ohittamani linja-auto näytti aivan täytetyltä patongilta kaikilla mausteilla. Keskustaan saapuessani näkyni olivat vain pahentuneet. Koska en ollut ennen nähnyt kenenkään ulkoiluttavan broileria koiran taluttimella, päätin tiedustella asiaa tarkemmin. Painoin napista ikkunan auki ja huusin.
- Anteeksi herra. Juuri te, joka ulkoilutatte sitä broileria.
Valoissa seisova mies katseli hämmästyneenä ympärilleen. Todettuaan ettei paikalla ollut muita, hän vastasi ihmeissään.
- Olette varmaan erehtyneet, tämä ei ole broileri.
- Älkää turhaan kieltäkö sitä, saahan broilereitakin ulkoiluttaa, sanoin hänelle.
- Kuulkaas nyt, ei tämä ole broileri, mies sanoi ja kiskoi taluttimen päässä olevaa broileria.
- Onko teillä tapana alkaa valehdella ventovieraille ihmiselle heti ensimmäisellä tapaamiskerralla? Tivasin mieheltä.
- En minä valehtele, minähän puhun totta.
- Vai totta, näenhän minä omin silmin, että broileriahan te ulkoilutatte, huusin miehelle kiukkuisena ja tallasin valojen
vaihtuessa kaasun pohjaan.
Voi että minua sapetti tuollaiset omahyväiset ihmiset, jotka eivät voi myöntää jonkun toisen olevan oikeassa. Mistä hitosta minä tiedän, että mitkä näyt ovat totta ja mitkä vain näläntunteen aiheuttamia harhoja. Tuollaisia ihmisiä kohdatessani tulen vain entistä epäluuloisemmaksi kaikkea näkemääni kohtaan. Onneksi minulla ei ollut haarukkaa mukana, olisin saattanut epähuomiossa vaikka tökätä sillä jotain ruoalta näyttävää. Käänsin autoni torin kohdalla vasemmalle ja ajoin sen vierellä olevalle parkkipaikalle. Parkkipaikalla näytti olevan maksullinen pysäköinti, joten otin hansikaslokerosta tarranipun ja sieltä tarran. Pidän kovasti tarroista ja tykkään liimailla niitä joka paikkaan. Nousin ulos autosta ja liimasin yhden tarran tuulilasiin. Laitoin tarran kiinni vain hieman molemmista päistä, jotta saisin sen helposti irti. Tarrassa luki: ”Tartuntavaara, turvaetäisyys 5 metriä.” Katsellessani tarraa pää kallellaan, paikalle tuli joku vanhempi rouva ja hän alkoi tavailla tarran tekstiä ihmeissään.
- Mikä täällä tarttuu? Hän ihmetteli.
- En minä tiedä, lääkärini vain pyysi liimaamaan aina tuollaisen tarran kun pysäköin auton.
- Oletteko te jotenkin sairas? Rouva uteli.
- Minä sairas? Ei pidä paikkaansa sanoin ja annoin samalla syljen valua pitkin leukaa ja pyörittelin silmiä päässä.
- Mi-minä ymmärrän, rouva nikotteli ja otti muutaman askeleen takapakkia.
- Otatko pillerin? Minulla olisi sellaisia jotka auttavat hermostuneisuuteen, kysyin rouvalta ja helistelin taskusta ottamaani
pilleripurkkia.
- En minä nyt, minulla on oikeastaan jo kiire kotiin, hän sanoi ja häipyi yllättävän vikkelästi näkyvistä.
Hitto, että minua hermostutti taas tuollainen vieras ihminen joka tulee utelemaan minun asioita. Vaikka tohtori Psyko on kehottanut menemään tuntemattomien juttusille, niin en voi hermostuneisuudelleni mitään. Minä en ollut mitenkään varautunut siihen, että luokseni tulee joku utelias ihminen. Minä suorastaan vihasin tuota äskeistä naista, hänen takiaan olin kuolannut puseroni kauluksen aivan märäksi ja se tuntui inhottavalta kaulaa vasten. Pari valittua sanaa tuollaiselle häirikölle olisi enemmän kuin paikallaan. Lähdin kävelemään takaperin kohti lihapiirakoita myyvää kojua. Takaperin sen takia, että halusin selvittää miten pitkälle tuo tartuntavaaratarrani näkyi. En päässyt juuri montaakaan metriä, kun takaani kuului vihainen ääni.
- Vittu! Katsokaa eteenne.
Katsoin hämmästyneenä eteeni ja siellä seisovaa Mersuani, enkä oikein tajunnut äskeistä kommenttia.
- Olen kokoajan katsonut eteeni. Kuinka eteen minun pitäisi katsoa? Tiedustelin tältä kiukkuisen kuuloiselta ääneltä.
- Siis taaksenne. Tarkoitan, että katsokaa menosuuntaanne, ääni jatkoi vihaisena.
- Eteen, taakse vai menosuuntaan? Koettakaa jo päättää minne haluatte minun katsovan, ärähdin ja tunsin sisäisen ahdistukseni
kasvavan muutaman pykälän.
Ellei tämä minun kiusaaminen täällä torilla ala loppua, minun on turvauduttava jonkin sorttiseen itsehoitomenetelmään. Koska täällä ei ollut sopivaa seinää missään, minun pitää yrittää improvisoida jotenkin.
- Antaa olla ja hyvää päivänjatkoa, ääni totesi jotenkin masentuneen kuuloisena.
- Päivä ei ole ollut mitenkään hyvä, joten varovasti niiden kommenttien kanssa, huusin taakseni katsomatta.
Mikä jumalauta tuossa on, että pitää ihan ventovieraillekin toivotella hyvää päivänjatkoa, vaikka todellisuudessa haluasi toivottaa toisen alimpaan helvettiin. Mielestäni minulla itselläni on oikeus päättää päiväni jatkosta, eikä jollakin kasvottomalla hiipparilla. Kiukusta puhisten jatkoin matkaani takaperin. Nyt tosin vilkuilin välillä taakseni, jotta en kävelisi lihapiirakkakojun ohitse. Vihdoin ja viimein nenäni tavoitti lihapiirakoiden mahtavan tuoksun.
- Haistelkaa kaikki! Tunnetteko tämän jumalaisen tuoksun nenässänne? Huusin onnessani ympärillä oleville ihmisille.
Hitto miten kylmää sakkia, kukaan ei vaivautunut edes vastaamaan minulle. Taas se nähtiin, että jos minä yritän harkiten kommunikoida ihmisten kanssa, niin kaikki ovat hiljaa. Jos taas luokseni tulee joku utelias hiippari, niin heti ollaan velvoittamassa vastaamaan miten typeriin kysymyksiin tahansa. Jatkoin matkaani katkeroituneena tällaiseen moukkamaiseen ja omahyväiseen käyttäytymiseen, mitä kanssaihmiset harrastivat minua kohtaan. Muutaman askeleen otettuani huomasin olevani lihapiirakkakojun kohdalla. Pyörähdin kojua kohti ja esitin asiani mahdollisimman reippaasti.
- Yksi lihapiirakka neljällätoista nakilla, kiitos.
- Ei mahdu, rouva kojussa tuumasi.
- Mahtuu kyllä, en työnnä sitä kokonaisena suuhuni.
- Ne nakit eivät mahdu lihapiirakan väliin, rouva selitti.
- Montako mahtuu?
- Ehkä viisi.
- Laittakaa sitten ne mitkä mahtuvat ja loput lautaselle.
- Tuleeko mausteita?
- Sinappia lautasen reunoja myöten, ei muuta.
- Sitten minun pitää veloittaa teiltä ylimääräistä, rouva mutisi.
- Häh? Eivätkö mausteet enää kuulukaan samaan hintaa? Oletteko tekin jo pörssissä?
- Miten niin pörssissä?
- Kun itkette muutaman hassun sinappidesin päälle, kerroin hänelle.
- Selvä, sinapit reunoja myöten ja samaan hintaan, rouva huokaisi.
Maksoin rouvalle annokseni ja jäin odottelemaan sen valmistumista. Parin minuutin kuluttua hän työnsi eteeni kaksi lautasta. Toisella oli paperissa oleva lihapiirakka viidellä nakilla ja toisella kasa nakkeja.
- Eiväthän nämä vaan ole sellaisia nauravia nakkeja? Tiedustelin lautaset kädessäni.
- Eivät taatusti, rouva naurahti.
- Hyvä, sillä en voi sietää ruokaa joka nauraa minulle, sanoin helpottuneena.
Siirryin lautasten kanssa varovasti lihapiirakkakojun vieressä olevan pöytäryhmän luokse. Istuuduin vapaaseen tuoliin ja laitoin lautaset varovasti pöydälle. Asettelin ne tarkasti vierekkäin ja jäin katselemaan niitä. Minun piti vielä päättää, että kummasta lautasesta aloitan. Olin tullut nimenomaan lihapiirakkaa syömään, joten olisi kait syytä aloittaa siitä. Toisaalta nuo toisen lautasen nakit olivat jotenkin orpoja ilman lihapiirakkaa, joten voisihan niistäkin aloittaa. Miksi minun pitää aina ja jatkuvasti törmätä tällaisiin vaikeisiin asioihin ja päätöksiin. Nytkin käy kohta niin, että ruoat jäähtyvät, koska en osaa tehdä päätöstä mistä aloitan.
Aikani lautasia tuijotettuani tein päätöksen. Otin nakkilautaselta yhden sinapissa uiskentelevan nakin ja toiselta lautaselta lihapiirakan. Tungin ne yhtä aikaa suuhuni. Voi luoja, että teki hyvää, vaikka pureskelu olikin hieman vaikeaa. Jatkoin tätä nakki toiselta lautaselta ja lihis toiselta lautaselta ruokailuani hyvillä mielin. Minulla ei tehnyt edes tiukkaa tämän annoksen syömisessä. Ainoastaan sinapit jätin ryypiskelemättä. Viimeisenkin nakin hävittyä suuhuni, nojasin tyytyväisenä tuoliin ja röyhtäisin kuuluvasti.
- Hullu jätkä, kuului kommentti pöydän viereltä.
- Oikea eläin, jatkoi joku toinen.
Käänsin päätäni äänien suuntaan ja huomasin siinä kaksi nälkäisen näköistä laitapuolenkulkijaa. Molemmat tuijottivat herkeämättä sinappilautastani.
- Oletteko te meedioita? Tiedustelin heiltä.
- Hä hää, olemmehan me, toinen hekotteli.
- No hyvä, muuten olisin ihmetellyt, että miten tiesitte minun olevan hullu.
- Joo, me tiedetään mitä vaan, laitapuolenkulkija jatkoi silmät kiiluen.
- Syökää pois, sanoin heille ja viittasin sinappilautaseen päin.
Nousin pöydästä ja lähdin maha turvoksissa kävelemään kohti autoani. Kävelin mahdollisimman hitaasti, jotta ruoka saa rauhassa laskeutua ja asettua aloilleen mahassani. Äiti on aina sanonut, ettei vatsa täynnä saa juosta tai ruoka luulee olevansa koiran mahassa. Tämä muistikuva alkoi hieman puistattaa minua, sillä jotenkin minulle tuli suuhun koiranruuan maku ja tuntui siltä, kuin maha olisi ollut täynnä Sertiä. Kaiken lisäksi minulla tuli hirmuinen himo murista jollekin vastaantulijalle. Sain kuitenkin pideltyä itseäni niin paljon, että näytin vain hampaita muutamalle vastaantulijalle. Tämä auttoi niin paljon, että oloni parani ja koiranruoan maku hävisi suustani. Olin noin kymmenen metrin päässä autostani, kun huomasin siinä edessä seisovan pysäköinninvalvojan. Takaapäin katsottuna tämä naishenkilö oli ihan mukiinmenevän näköinen. Jostain kumman syystä hän tuijotti minun autoani.
- Kamala juttu, sanoin tullessani hänen vierelleen.
- Hui! Te säikäytitte minut, hän sanoi ja kääntyi puoleeni.
- Katsoitteko tuota tartuntavaara autoa?
- Kyllä. Se pitäisi laputtaa, mutta en oikein uskalla mennä sen luokse.
- Aivan kauheata tuollainen. Ajattele jos tuon auton omistaja on vaikka mädäntynyt tuohon autoonsa ja siitä leviää joku tappava
ja jäseniä irrotteleva tauti, sanoin ääni väristen.
- Miksihän se on tuossa?
- Jos vaikka tuon tarran laittajakin on kohdannut nopean lopun, ehdotin hänelle.
- Hirveätä, hän parahti käsi suunsa edessä.
- Ei varmaan ole turvallista seistä tässä tuulen alapuolella kovin pitkään, jatkoin juttua.
- Minun täytyy mennä, hän sanoi ja poistui taakseen vilkaisematta.
Kävelin reippaasti autolle ja totesin sen molemmilla puolella olevan jostain syystä vapaata parkkitilaa. Otin tarran pois tuulilasista ja istahdin tyytyväisenä autoon. Oikeastaan taisin olla enemmän nero kuin hullu, koska keksin tällaisenkin loistavan tavan välttää pysäköintimaksun. Kyllä tavalliset ihmiset ovat sitten hulluja, kun uskovat kaikenmaailman tarroja. Käynnistin auton ja peruutin sen varovasti pois parkkiruudusta. Ajoin parkkipaikan läpi kadunvarteen ja laitoin vilkun oikealle. Samassa äskeinen pysäköinninvalvojanainen käveli autoni editse. Painoin napista ikkunan alas ja huusin hänen peräänsä.
- Sulla on muuten hyvännäköinen peppu, pidä siitä huolta äläkä anna minkään taudin tarttua.
- Mitä hittoa...? Nainen kerkesi sanoa, kun olin jo menossa.
Heilautin vielä kättä ikkunasta ja annoin Mersun hevosvoimien laulaa. Kotimatka sujui kuin tanssi bussikaistoja pitkin. Jätin auton parkkiin ja raahauduin massu turvoksissa hissiin. Tällä kertaa sain nousta yläkertaan ihan yksikseni. Ylätasanteella sain päähäni käydä sanomassa jotain Korvetin mulkuille. Menin niiden oven taakse ja polvistuin postiluukun kohdalle. Raotin luukkua kädellä ja huusin heille.
- Täällä tartuntatautien yksikkö, asuntonne on eristetty kuukaudeksi. Pyydämme teitä käyttäytymään rauhallisesti ja soittamaan huomenna lähimmälle desinfiointiasemalle lisätietojen saamista varten.
Nousin tämän jälkeen ylös ja liimasin Mersun lasista irti kiskomani tarran Korvettien oveen. Nyt otin siitä koko liimapinnan paljaaksi, että tarra pysyisi mahdollisimman pitkään paikallaan. Saatuani tämän tehtyä, menin oman oveni luokse ja mahdollisimman hiljaa sisälle. Ellen väärin arvannut, niin Korvetit olivat tällä hetkellä korva ulko-ovessa ja silmä ovisilmässä. Ovisilmästä katsominen ei vaan tarran takia ollut enää mahdollista. Sisälle päästyäni rojahdin sohvalle ja vaivuin uneen.