www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
7.10.2007
Ilona poistui olohuoneesta ja minä jäin sohvalle odottelemaan kaunista siivoamista. Hetken asiaa mielessäni pyöriteltyä tulin siihen tulokseen, että siivoaminen on oikeastaan helkutin antoisaa touhua kun sen oikein oivaltaa. Että minäkin olin joskus aikoinaan jopa ihan itse noukkinut roskia lattialta ja siivonnut. Silloin se tuntui rasittavalta ja tympeältä, mutta nykyisin nautin siivoamisesta yhtä paljon kuin hullu uuden pilleripurkin avajaisista.
- Erkkuliinii, onko sinua koskaan narutettu?
- On, mutta vain kerran.
- Miten se tapahtui, oliko se naru persvaossa?
Ai että vihlaisi samalla kankkujen välistä. Tunne oli samanlainen, kuin joku olisi kiskonut karheaa köyttä kannikoiden välissä edestakaisin. Ei, minua ei ollut todellakaan narutettu vetämällä narua persvaossani.
- Ei ollut, olin kokonaan narutettuna, huikkasin takaisin.
- Näkykö pippeli?
- Ei näkynyt, eikä meinannut henkikään enää kulkea.
- Aha, no hyvä ettet kuollut, Ilona kommentoi pienen viiveen jälkeen.
Tuo naruttaminen oli tapahtunut yllättäen suljetulla ollessani. Siellä oli tullut jälleen kerran puheeksi ihmisten naruttaminen. Meillä oli ollut kova väittely siitä, että onko umpihullu helpommin narutettavissa kuin ihan tavallinen normihullu? Koska asia ei selvinnyt väittelyllä eikä vielä kolmella nyrkkitappelullakaan, niin päätimme testata asian aivan käytännössä. Minä jouduin kolmanneksi narutettavaksi sen takia, että olen syntymähullu, ilman normihullun tai umpihullun määritelmää.
Itse naruttaminen oli huomattavasti vaikeammin toteutettavissa, mitä alun perin olimme ajatelleet. Ensimmäinen naru nimittäin loppui jo polviin umpihullun kohdalla. Tyyppi joutui olemaan narulla köytettynä päivän siivouskomerossa, mutta se ei haitannut edes häntä itseään. Mies oli yhtä samaa hymyä hänet sieltä esiin kaivaessamme. Meillä muilla kesti päivän saada kasaan tarpeeksi narua kaikkien naruttamiseksi. Vihdoin ja viimein kun me kolme olimme paketoitu naruilla päästä varpaisiin, niin saimme kuulla tuomion. Naruttaminen ei riipu henkilön hulluudesta millään tapaa, vaan lihavuudesta ja pituudesta. Yksi hullu lupasi väitellä aiheesta narutieteen tohtoriksi, kun hänellä oli nyt kerran niin paljon kokemusta ja materiaalia aiheesta. Se materiaali tosin oli saksimisen jälkeen aika lyhyissä pätkissä, mutta se ei haitannut kuulemma mitään.
- Erkkuliini, minä tein keksinnön! Ilona ilmestyi olohuoneeseen naruihin pukeutuneena.
- Jaa, onko tuo sellainen aurinkonaru? utelin häntä katsellessa.
- Tämä on yönarupuku, eikö sitä muka huomaa?
- Mistähän sen pitäisi huomata?
- Tästä, Ilona kääntyi ympäri ja näytti pientä narussa olevaa lappua.
Otin lapusta kiinni ja tavasin tekstin: ”YÖNARU”. Totta tosiaan, se oli sitten yönaru, sillä eiväthän vaatteiden laput voineet erehtyä millään muotoa. Jos menen kauppaan ja ostan housut, niin ei niissä lue missään kohtaa, että kyseessä olisi t-paita tai takki. Myöskään kauluspaidan mukana ei tule housujen pesuohjetta.
Katselin tyttöäni tarkemmin ja totesin hänen olevan nätti narupuvussaan. Ylänaru oli kuin bikinit, mutta vain pelkkää narua meni tissien yli niin vallattomasti, etteivät edes nännit peittyneet. Alaosassa puolestaan kulki yksi naru pimpan huulten ja kannikoiden välistä. Aika viehättävää sorttia olevaa pukeutumista, sitä en voinut ollenkaan kieltää. Ainut mikä minua ahdisti jo heti alkuun, oli edessä oleva solmujen aukominen, mikäli tuli tarvetta sovitella melaa tyttöni tavaraan.
- Mistä sait idean? utelin Ilonalta.
- Em mä tiä, musta on vaan kiva kulkee naru perseessä, kih.
- Vedä narusta ja nauti naisesta, totesin ääneen.
- Hei, tuo on kiva lause, saanko kirjoittaa sen mainospuheeksi?
- Ole hyvä vaan.
Ilona alkoi tohkeissaan kirjoittaa sitä paperille, sillä hän aikoi alkaa markkinoida tee-se-itse-narupukuja naisille, jotka haluavat etteivät mitkään strategiset paikat peity liikaa. Hänen mukaansa miehilläkin on paljon helpompi valita itselleen nainen, mikäli hän kulkee narupuvussa. Mekon alle ei kukaan helmaa nostamatta näe, mutta narupuku näyttää kaiken. Olin hyvin pitkälti samaa mieltä, tosin talvella ulkona kulkevat siniset naiset eivät kyllä tule saamaan kaluani edes värähtämään. Sellaisen kanssa touhuaminen olisi kuin jäitä polttelisi, ihan yhtä kylmää touhua.
- Missä meinaat noita markkinoida? utelin rakkaaltani.
- Ihan missä vaan, ei kait sillä mitään väliä ole. Otan vain narua mukaan ja teko-ohjeet, helppoa eikö totta?
- Onhan se joo, kurtistelin otsaani.
Luotin kyllä omaan kykyyn tehdä bisnestä, sillä olinhan tehnyt itse omaisuuteni jo nuorena poika koulussa ollessa. Kaikki mihin silloin ryhdyin, onnistui jostain ihmeellisestä syystä, siis ihmeellisestä nimenomaan muiden kantilta katsoen. Omasta mielestä menestykseni perustui vain oikeanlaiseen bisnesnenään. Isä kyllä uhkasi kerran kateellisena hakata sen pois naamastani tylsällä kirveellä ja vielä hamarapuolella. Eipä onnistunut isukki siinä, sillä hän ei jaksanut edes nostaa sen jälkeen kirveitä. Pyysin eräältä kaverilta apua ja hitsasimme samaan nippuun parikymmentä kirvestä ja kaksi löytämäämme metallikuulaa. Isän naama punotti enemmän kuin keitetty rapu, hänen yrittäessä kiskoa kirveitä irti toisistaan.
- Minkälaista mainostaktiikkaa aiot käyttää? tiedustelin naiseltani.
- Se on liikesalaisuus, mutta näet sen kyllä näinä päivinä, hihihii.
- Hei, nyt tuli kiire! karjaisin ja pomppasin ylös tuolista kuin jousitettu
pilleripurkin kansi.
Olin unohtanut yhden elämää tärkeämmän seikan, eli sen, että täältä loppuu kohta vesi ja sähkö. Minulle kajahti mieleen eilinen kuin salama kirkkaalta taivaalta. En ymmärrä mistä aivoni kaivoivat täysin pimennossa olleen päivän, mutta yhtäkkiä tajusin koko maanantain kaikessa karuudessaan. Voi helvetti, että minua alkoi oksettaa se, että olin tosiaan luullut mätisäkki-Mätösen Terceliä omaksi autoksi. Sen sijaan se sillilaivajuttu sai minut nauramaan ääneen oikein kunnolla. Linja-autokyydin kohdan muistaessani olin oksentaa toisen kerran, mutta siinä panokohtauksen kohdalla taas hymyilytti kuin pervoa oravaa.
- Mihin tuli kiire, pissalleko? Ilona hämmästeli.
- Pitää kerätä talteen kaikki vesi ja sähkö, sillä kohta täällä kaivetaan kaikki poikki ja tämä alue puretaan.
- Miten niin puretaan?
- En tiedä, se on vaan sellainen eilinen takiainen.
- Mikä on takiainen?
- Etiäinen on ennakkoaavistus ja takiainen on taka-aavistus.
- Entä satiainen?
- Jaa, no se on varmaan sellainen englantilainen lauantaiaavistus, raavin päätäni.
- Joo ja sutiainen on sunnuntaiaavistus, Ilona kiljaisi riemusta.
- Hyvä tyttö! Kehuin häntä.
Samassa muistin jälleen veden ja sähkön. Kipaisin keittiöön ja nostelin kaikki kipot ja kupit kaapeista sekä avasin vesihanan. Pyysin Ilonaa laskemaan joka astian täyteen vettä. Hänen alkaessa laskea vettä, jähmetyin täysin aloilleni, sillä tajusin minkä ison virheen olin tekemässä.
- Ei helvetti, olenko minä tosiaan näin tyhmä, häh? soimasin itseäni, tajuttuani tekeväni mahdollisesti elämäni viimeistä virhettä.
- En mä vain tiedä, Ilona vastasi.
Aloin kiireellä järjestellä astioita uudelleen ja kerroin samalla tytölleni miten homma tulisi hoitaa. Jokaiseen astiaan lasketaan vähän erilämpöistä vettä, sillä enhän minä voi tietää huomisesta, että minkä lämpöistä vettä haluan. Hanaa piti kääntää joka astian välissä vähän kuumaan suuntaan. Nyt ei ollut aikaa mittailla lämpötiloja mittareilla, vaan piti luottaa käsivaraiseen säätöön. Olin oppinut Jaskalta, että joskus elämässä piti ottaa näinkin isoja riskejä ihan käsikopelolla. Suureksi helpotukseksesi Ilona oppi heti mikä on tämän elämän pelastustehtävän tarkoitus. Ilonan laskiessa keittiössä vettä, minä singahdin vessaan ja laskin kohta paikalle tuleville pesunaisille kolme ämpärillistä vähän eri lämpöistä kuumaa vettä. Mietin jo hetken, että soitan firmaan ja pyydän tuomaan omat vedet, mutta mieleeni tuli, että hehän voivat loiskuttaa sitä rappuun ja minä saatan joutua vesikenkäliirtoon kiirehtiessäni Mersulleni.
- Erkkuliinii, mihin sitä sähköä lasketaan? Ilona huuteli keittiöstä.
- Niin, tuo onkin kinkkisempi juttu, pysähdyin niille sijoilleni miettimään asiaa.
Minulle tuli mieleen autoni akku, mutta en taatusti nosta auton konepeltiä, sillä saatan saada sormeni likaiseksi ja mikä korvaa siitä aiheutuneen mielipahan? En ollut ihan sata varma, mutta muistelin, ettei vakuutuksissa ollut korvausta mielipahalle auton konepellin noston aiheuttamista likaisista sormista. Tämän takia hylkäsin sähkön varastoimisen autoni akkuun. Astelin olohuoneeseen päässä kumistessa vain tyhjää. En saanut kiinni ainoatakaan ajatusta siitä mihin sähköä voisi varastoida. Mietin erilaisia vaihtoehtoja, kuten sähköhella, jääkaappi, leivänpaahdin ja märkä pyyhe, mutta mikään ei kuulostanut edes itse ajateltuna toimivalta vaihtoehdolta.
- Mihin minä sitä laskisin, mutisin itsekseni.
- Käytä sähköpostia, Ilona tuumasi, kun jäin tuijottamaan häntä vesiastioiden äärellä.
- Entä jos se lähteekin vahingossa johonkin väärään osoitteeseen?
- Lähetä sähköposti itselle, niin se jää talteen saapuneiden kansioon.
- Joo, niinhän minä teenkin, innostuin oitis.
Voi luoja, että miten tuollainen vaikeakin asia on ratkaistavissa noin helposti ja vielä naisen toimesta. Tiesin kyllä Ilonan olevan fiksu ja välkky tyttö, mutta tuo äskeinen oli kyllä ylittänyt odotukseni hänestä moninkertaisesti. Minun oli aivan pakko käydä puristamassa häntä pepusta ja kehumassa tyttöäni. Sen jälkeen ryntäsin nopeasti koneelleni ja lähetin itselleni kymmenen sähköpostia. Pähkäilin nopeasti, että yhdellä sähköpostilla pärjää varmaan useamman vuoden, joten kymmenellä pärjäisin ties kuinka pitkään. Päättelin sen siitä, että yksikään sähköposti ei ollut vielä kulunut loppuun saapuneiden kansiossa ja niitä oli siellä sentään aika vanhoja.
- No niin, nyt ovat sähköt tallella postissa, huusin makkarista Ilonalle.
- Hyvä, hyvä, nyt kone kiinni, niin ne eivät karkaa mihinkään.
- Selvä.
Tempaisin vielä sähköjohdon ja modeemin piuhan irti seinästä, sillä minun sähköäni ei kyllä kukaan varastaisi, ei ainakaan helposti ja ilman hullun elämää suurempaa kostoa.