www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

23.9.2007

159. Meetio-isä

- Äiti, puhelu, eiiii, parkaisin samassa aidolla äidin pojan tuskalla.

Vilkaisin kelloani ja totesin sen olevan minuuttia vaille kymmenen, eli minun olisi selviydyttävä vieraanvallan agenteista tai vaihtoehtoisista humanoideista alle minuutissa. Päätin heti, että kohta veri lentää vihollisesta kaaressa, sillä hulluillehan ei soitella – poskea. Otin henkarin hampaisiin ja tartuin kiinni ovenpieliin. Annoin itse itselleni käsin avustamalla todella rivakan lähdön.

- Äääääääääääääääääää, karjuin pinkoessani täyttä käytävää pitkin kohti olohuonettani.

Törmäsin matkalla johonkin pehmeään ja kovaan, mutta vauhdin takia kavenneen näkökentän vuoksi en huomannut mikä se oli. Massasta päättelin, ettei se ollut ainakaan riuku humanoidi vaan tuhti pihviä vedellyt vieraanvallan agentti. Minulla ei ollut aikaa jäädä varmistelemaan, että miten pahasti se muussautui, sillä puhelin oli nyt elämässäni se ykkösasia. Kurvasin tiukasti vasemmalle olohuoneen nurkalla ja kierähdin sohvan selkänojan yli tavoittelemaan luuria, sillä kello oli varmaan vain sekunteja vaille kymmenen. Laskeuduin mielestäni helvetin tyylikkäästi sohvalleni. Käsi puhelimen luurilla ja pää sohvalla vasta tajusin, ettei minun pää missään vitun sohvalla ollut, vaan jonkun sylissä.

- Ernesti, tämäpä kiva ylläri, olet niin iiihaana mies, kuului erittäin tutulla äänellä.
- Heippa Ilona. Osaatko muuten sanoa miksi tuo Graham-keksin keksintö ei soi?
- Ai mikä, tää vai? Ilona esitteli kädessään olevaa voileipäkeksiä.
- Onko se alapuolelta voideltu?
- On.
- Huoh, minä jo säikähdin, pyyhin otsaani. Puhelin ei soi, voi lekurin pallit ja hoitsun paljas pylly, manailin käsi luurilla.
- Hyvää päivää Ernesti, kuului nyt päässäni ääni, jonka lähde oli aivojeni mukaan äitini.

Ravistelin päätäni ja koetin miettiä, että millä helvetin konstilla se äiti oli saanut äänensä päähäni. Nipistin kokeeksi Ilonaa ja tyttö kiljaisi, joten hän oli ainakin todellinen. Nipistin kokeeksi myös itseäni, enkä kiljaissut, joten epävarmuuteni kasvoi. Mikäli toinen kiljaisee ja minä en, niin olenko jossain puoli todellisessa vaiheessa elämääni. Toinen vaihtoehto olisi se, että sain jotain ihmeellistä hermokaasua siltä vieraanvallan agentilta, johon törmäsin matkalla tänne.

- Tulin katsomaan miten voit, äidin ääni jatkoi pääni sisällä.
- Lällällää, lällällää, minä en kuule mitään, lällällää, lällällää, aloin lällätellä äänen kiusaksi.
- Ernesti, äiti täällä, ääni voimistui ja joku tarttui olkapäähäni.
- Äiti? käänsin päätäni ja totesin äitini seisovan siinä edessäni.
- Tulin käymään, kun en saanut sinua eilen kiinni eikä Ilonakaan vastannut puhelimeen.
- Miksi et, olivatko sormet pimpissä? utelin naiseltani.
- Puhelimeni akku piti kummaa tärinää ja hakkasin sen paskaksi vasaralla, Ilona hymyili.
- Akunko?
- Koko puhelimen ja akun myös.
- Kiitos kultaseni, minä jo pelkäsin, että jätit homman puolitiehen, kiitin häntä ja puristin samalla pepusta.

Ilona kertoi käyneensä ostamassa uuden puhelimen ja uuden liittymän uudella salaisella numerolla, jota hän ei kuulemma suostu kertomaan kenellekään. Tosin äidin kysyessä sitä, Ilona kirjoitti sen kuivamustekynällä äitini käteen. Kummastelin tätä, mutta Ilonan mukaan kirjoittaminen ei ole kertomista. Sain myös hänen numeron omaan käteen, vaikka pyysin sitä palleihin. Ehkä äitini rykiminen tuossa vaiheessa sai Ilonan kirjoittamaan numeron vain käteeni, josta kopioin sen heti pöydällä olevan puhelimen puhelinmuistioon.

- Missä sinä poikakulta olit?
- Minä tuota, en osaa sanoa ihan tarkkaan, myönsin.
- Voi Erkkuliini, oliko sinulla siellä jossain edes hauskaa? Ilona huolestui.
- En tiedä, saattoihan se olla, että minulla oli kovin ikävää, suorastaan masentavaa.
- Kaikki on siis hyvin? äiti uteli.
- On minulla ainakin. Miten isä, onko sillä kaikki kotona?
- Miten sen nyt ottaa, osaksi sen takia minulle tuli kiire katsomaan missä olet.

Patistin äitiä kertomaan mikä isää nyt riivasi. En ollut nähnyt äijää taas pitkään aikaan, sillä isäni sydämistyi minulle kun tilasin sen paskanpuhumisen vuoksi hänen nimellään rekkalastillisen lehmänpaskaa. Ei siinä sinällään vielä mitään, mutta teetätin rekan paskakasan päälle vielä isot kyltit, joissa luki: ”Kaaleppi Kilari puhuu näin paljon paskaa päivässä”. Rekka ajeli heidän kotinurkillaan ensin pari päivää yötä päivää, ennen kuin vei lastin isäni eteen. Kyllä äitikin siitä minulle motkotti, sillä se ei ollut kuulemma ihan oikea tapa huomauttaa isän levottomasta kielestä ja ajattelemattomuudesta puheidensa suhteen. Lopulta se paskakuorma kipattiin naapurin maanviljelijän pellolle.

- Onko isä vielä paskashokissa?
- Ei, isäsi löysi aivan uuden ja ennen kokeilemattoman harrastuksen.
- Ahaa, onko isä nyt kenties pahvikaraten taitaja?
- Ei, kyse ei ole todellakaan mistään fyysisestä lajista, vaan pikemmin henkisestä.
- Haa, isä on muuttunut haamuksi ja kummittelee nyt vintillä.
- Ei Ernesti, isä kyllä elää ja voi liiankin hyvin, äiti nauroi.
- En tiedä, kerro jo?
- Isäsi on meetio.
- Mikä se on?
- Meedio teellä.
- Mä en tiennytkään, ettei meediot juo kahvia, Ilona kilkatti väliin hämmästynyt ilme naamallaan.
- Meetio, hmmm, maistelin isän uutta harrastusta.

Asian olisi kuulemma voinut kuitata huumorilla, mutta eilen kun en ollut vastannut puhelimeen, oli isä ottanut minuun yhteyden tuonpuoleiseen. Isä oli jutellut kanssani jossain istunnossa pimennetyssä olohuoneessa peräti kolme tuntia yhteen putkeen. Olin isäni mukaan kohdannut suuren ja erittäin julman onnettomuuden, jossa kaikki jäseneni olivat irronneet yksitellen, siis mukaan lukien sormet ja varpaat.

- Vau, isällä on tiukka ote henkimaailmaan, hämmästelin.
- Niinpä, ja arvaa vaan miten minun nukkumisen kävi viime yönä. En kestänyt enää aamulla sitä epävarmuutta ja herra meetion virnuilua, vaan hyppäsin linja-autoon ja tulin tänne.
- Voi äiti, minulla on kaikki paikat tallessa, ihan palleja myöten.
- Voih, minun ikioma palli-Ernesti, Ilona tuli halimaan.
- Miten isä ottaa yhteyttä siihen henkimaailmaan?
- Isä ruuvasi sen eteisen pyöreän lampunkuvun katosta ja hieroo sitä oliiviöljyyn kastetulla tiskirätillä olohuoneen pöydällä, jonka jalat on sahattu tyngiksi.

Äidin mukaan pöydän jalkojen sahaaminen oli ensiarvoisen tärkeä seikka, mikäli aikoo jutella henkien kanssa. Korkeat jalat saavat henget voimaan pahoin ja epäilemään keskustelijan, tässä tapauksessa siis isän, motivaatioita niin hengellisessä asiassa. Henget kuulemma arvostavat kaikkea matalaa ja lattian läheistä. Sen takia isä istuu lattialla tyngän pöydän ääressä ja polttaa siinä lampunkuvun ympärillä vain matalia lämpökynttilöitä. Korkeilla kynttilöillä kun on sama vaikutus kun korkealla pöydällä.

- Hihii, taidan ostaa isukille lahjaksi pari baarijakkaraa, keksin heti yhden tavan näpäyttää sitä umpikahjoa.
- ERNESTI, mitä minä olen sanonut isä-poika-suhteen vaalimisesta?
- Varmaan jotain sellaista, että isän pitäisi kohdella minua paremmin, vastasin pokkana ja katsoin äitiäni kuin täydellisesti lääkitty suljetun asukas.
- Ei, vaan sinun pitää ymmärtää isääsi, jonka ymmärrys riittää nykyisin vain oman perseensä pyyhkimiseen.
- Miten teidän seksielämä, riittääkö se siihen?
- Hmm, jospa me emme keskustelisi siitä asiasta tämän enempää.
- Hei, minä voin kyllä kertoa minun seksielämästäni, Ilona innostui.
- Ilona kulta, ne seksijutut ovat hyvin henkilökohtaisia asioita meille vanhemmille ihmisille. Keskustelkaa te lapsikullat niistä sitten kun minä olen poistunut, sopiiko?
- Okei, se sopii.

Pahus kun äiti oli tuollainen nipo joissain asioissa, sillä halusin palavasti tietää, kenen kanssa Ilona oli reikäänsä venytellyt reissunsa aikana. Ilona oli kovin levoton tyttölapsi noissa seksiasioissa, mikä nyt ei sinällään minua haitannut. Ei se suljetun käytäväkään kävelemällä loppuun kulu, joten tuskin se vittukaan panemalla loppuu, olimme jätkien kanssa jo aikoinaan laitoksessa ollessa todenneet. Siellä oli ollut kyllä yksi tyyppi, joka uhkasi todistaa, ettei asia ollut todellakaan niin. Tyyppi päätti kävelemällä näyttää, että käytävä kuluu sata varmasti ja niin myös naisen tavara. Kuukauden edestakaisin kävelemisen tyypin oli myönnettävä, ettei käytävän lattiassa ollut mitään jälkeä hänen kävelemisestään, vaikka hän oli kävellyt tarkasti piirtämäänsä viivaa pitkin.

- Meinaatko olla täällä pitkäänkin? tiedustelin äidiltäni.
- En, vaan lähden tässä hoitamaan asioita, kun kerran näille nurkille tulin. Käyn parissa ompelutarvikeliikkeessä ostamassa tarvikkeita ja ajelen sitten bussilla takaisin kotiin.
- Onko sinulla rahaa?
- Voi Ernesti kulta, saanhan eläkkeen ja sinä vielä lähetät minulle joka kuukausi 500 euroa.
- Voisitko lähtiessä laittaa oven kiinni, tunnen oloni kovin turvattomaksi avoimin ovin.
- Tottahan toki poikakulta.
- Muuten, satuitko näkemään tuolla käytävällä ketään raatoa, siis sellaista veristä myttyä?
- E-en, kuinka niin?
- Törmäsin vain sellaiseen isoon vieraanvallan agenttiin, joka on nähtävästi nyt aika heikossa kunnossa.
- Sinä törmäsit minuun ja vessan oveen, kun tulin ulos vessasta.
- Oho, sekö se kolahdus olikin.

Olin agenttiin törmäämisen ohella tuntenut myös jonkun kovan kolahtamisen otsaani, mutta pidin sitä alitajuntaisesti vain agentin rynnäkkökiväärin piippuna tai jonain muuna aseena. Oikeastaan minä olin vähän pettynyt, että se olikin vain äitini ja vessan ovi. Nousin sohvalta ja menin vessan ovelle katsomaan miten pahasti se oli hajonnut.

- Eihän tässä vittu ole edes naarmua, syynäsin ovea pettyneenä.




© Rauno Vääräniemi