www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
16.9.2007
Astelin kotirapun ovesta sisälle ja menin hissin luo. Sormeni oli vain sentin päässä hissin napista, kun vedin sen takaisin. Jotenkin minulle tuli sellainen tunne, että hissi saattaa tänään lähteä pohjakerroksesta alaspäin, eikä ylös, kuten halusin. Olin helvetin tarkka noista tuntemuksista, sillä ne olivat mitä todennäköisimmin pelastaneet henkeni tuollaiset viisisataatuhatta kertaa elämäni aikana. Tohtori Psykon mielestä tuosta ei kannatta pitää laskua, joten pyöristin sen tuohon lukemaan ihan itse.
Jotenkin tuntui, että sormellani olisi ollut oma tahto, sillä se osoitteli rappuja kohti. Suunnistin siis rappuun, vaikka tällainen manuaalinen nouseminen vitutti aivan sairaasti. Päästyäni ensimmäiselle portaalle, pieraisin, että olisi edes haju nousemassa rappuja kanssani. En ollut kyllä varma, että seuraako se ylös asti, mutta tarpeeksi väkevä yleensä saastutti koko porraskäytävän. Todettuani hajun olevan läsnä, lähdin nousemaan rappuja takaperin, jotta nenäni pysyisi kiinni hajussa.
- Oho, hämmästyin törmätessäni johonkin pehmeään.
- Ai anteeksi, en huomannutkaan sinua, naisen ääni pahoitteli.
Olin yhä selin tuohon ääneen ja koetin miettiä, että minkälaiset tissit tuollainen ääni omistaa? Olivatkohan ne hyvin riippuneet vai sellaiset kynätestin läpi pääsevät? Samassa tajuntaani paukahti ikävä yllätys – minulla ei ollut kynää mukana sitä testiä varten. Joutuisinko nyt raahaamaan tuon ventovieraan äänen kotiini kynätestiin? Ei, asia ei voinut olla niin, sillä en voinut sietää tällä hetkellä ketään ventovierasta asunnossani.
- Hei, miten reissu meni? ääni uteli turhan tuttavallisesti.
- Jaa, että tuollainen, käännyin ympäri ja arvioin naista ääneen.
- Mikä, millainen? nainen katseli ihmeissään itseään.
Jäin tuijottamaan naista kummissani, kun tämä syynäsi itsensä kunnolla. En nähnyt hänessä mitään erikoista. Edessäni oli nähtävästi reilu nelikymppinen nainen, jonka perse piti verkkareiden saumoja kovilla. Rinnat heiluivat virttyneen t-paidan alla sen verran vallattomina, ettei niissä ainakaan silikonia ollut. Naisesta tuli mieleen perinteinen kotiäiti, jonka ahteri on levinnyt liiallisesta pullan syönnistä. Totesin analyysiä tehdessäni myös, että hän oli Raisa Pykälän naapuriovella luuturätin kanssa, nähtävästi hinkkaamassa lattioita puhtaaksi.
- Ernesti Kilari, ojensin naiselle käteni katse tiukasti hänen tisseissään.
- Yhä edelleen Helmi-Inkeri Nuuppo, nainen kätteli ja naurahti perään.
- Niin, en minä sitä epäillytkään, että rouva olisi muuttanut nimeään joka päivä. Yleensä nimeä, varsinkin etunimeä, kannetaan
syntymästään saakka.
- No toki, mutta mehän jo tapasimme eilen. Sanoit olevasi joku Erkkuliini.
- Ai jaa, että tapasimme, raavin päätäni ja koetin miettiä miltä tuo nainen näyttäisi alastomana.
- Silloin tuossa pihalla. Pyysin sinua kahville ja tuoreelle pullalle. Tuletko nyt, lapset ovat tätinsä kanssa korkeasaaressa.
- Minä tuota…
Olin jo kieltäytymässä, kun tajusin miten naisen jalassa olevat verryttelyhousut suorastaan imeytyvät hänen jalkovälissä olevien huulien väliin. Siinä samassa pamahti päälle sellainen seisokki, että minun oli pakko vastata myöntävästi. Ikävä mennä kotiin muna pystyssä, ellei Ilona satukaan olemaan paikalla poistamassa jäykkyyttä.
- Ihanaa, sinä, sinä olet niin iiiso, nainen oikein huohotti ohjatessaan minut sisälle asuntoonsa.
- Iso, hmmm, mutisin lähinnä itsekseni.
Olikohan tuo nainen selvännäkijä vai entinen huora, kun tiesi minua isoksi kehua. En muistanut millään, että hän olisi ollut joskus kanssani missään tekemisissä. Tosin eilinen oli kyllä pois muistista, joten kaikki oli kyllä mahdollista. Seisokista kyllä päättelin, etten ollut ennen hänen mätästään nähnyt märkänä. Hulluille oli aina kaikki uusi kaikista kovin juttu, siis aivan sikahyperkova juttu. Uusi lääkitys oli ollut suljetulla aina kuukauden tai vuoden kohokohta, mutta siviilissä ja lääkkeettömänä uusi tuhero oli se joka sai paikat sykkimään.
- Tule tänne keittiön pöydän ääreen, minulla on vasta keitettyä kahvia ja eilen leivottua pullaa.
- Okei, riisuin kengät ja seurasin ääntä.
Astelin naisen ohi ja koetin varovasti häntä perseestä kädellä. Muija hieman hytkähti, mutta sitä seuraava ääni oli enemmän ynähdys kuin kivahdus. Istuutuessani keittiön pöydän ääreen nuuhkaisin siinä olevan kynttelikön kynttilöitä. Nainen huomasi tämän ja lehahti aivan punaiseksi. Haju oli jo kertonut kaiken, mutta varmistaakseni asian nuolaisin yhtä kynttilää oikein pitkällä vedolla.
- Varmaan hyvä luisto, totesin naiselle häntä silmiin katsoen.
- Pu-pullaa, o-otatko?
- Tarkoittaako tämä, että pullista kulla?
- Öh, anteeksi mitä?
- Siis, että ensin pullitetaan ja sitten kullitetaan, sitäkö tämä tarkoittaa?
- Sitä…minä kyllä ajattelin, nainen huohotti.
Sain eteeni lautasellisen pullia, näköjään rusinasellaisia. Tässä kohtaa takaraivossani alkoi jyskyttää. Kahvikupin saatuani otin ensimmäisen pullan ja puraisin siitä varovasti. Ensimmäinen rusina oli suussa ja sain nielaistua sen helposti. Toinen löytyi melkein heti sen vierestä ja tilanne oli tasan. Puolenvälin jälkeen tunsin miten tuskanhiki kasteli paidan selkämykseni. En nähnyt enkä kuullut enää muuta kuin tuon pullan. Toiseksi viimeisen haukun jälkeen tunsin romahtavani – pariton määrä rusinoita!
- Eih, ei voi olla totta, voi helvetin pässi ja muut määkijät, nousin ylös karjumaan.
- Mi-mitä nyt, oliko se pahaa? nainen kummasteli.
- Pahaa? sehän olisi ollut vain paska nakki, mutta tämä on vieläkin pahempaa, voi isälehmän pallit ja muut killuttimet,
kiroilin taatusti riittävällä voimakkuudella.
Hyvä että sain kahvin hörpittyä, sillä päässäni vain vihelsi ja suhisi ja silmissäni vilisi parittomalla määrällä rusinoita täytettyjä pullia. Pullat tuntuivat ilkkuvan minulle viidellä ja seitsemällä rusinallaan, kuin jossain psykedeelisessä päiväunessa. Katsoin loppuja pullia ja minun teki mieli tappaa ne siihen paikkaan parilla nyrkiniskulla. Nostin jo kättäni, kun totesin sillä tavoin vain pettäväni itseäni, sillä näiden leipojahan se pitäisi eliminoida.
- O-otatko toisen? Helmi-Inkeri kysyi arasti.
- Eh, minä olen täynnä, pyörittelin päätäni.
Ämmähän oli seinähullu, että minä muka ottaisin toisen ja saisin päähäni kaksinkertaisen paineen. Minä en voinut sietää rusinapullia, joissa oli pariton määrä rusinoita. Mielestäni yhden rusinan puuttuminen tai yksi liikarusina pullassa oli niin iso asia, ettei sellaisen yli pääse ihan noin vain toisen pullan syömisellä. Entä jos se on myös pariton rusinapulla? Entä jos pääni hajoaa sen seurauksena ja aivoni valuvat noiden loppujen pullien päälle, jotka ovat myös parittomia? Päässäni sinkoili niin paljon elämää suurempia kysymyksiä, että minun oli pakko astella tasan neljän askeleen päähän pöydästä ja vetää happea sisääni kunnolla.
- Kyllä minä niitä eilen söin ja tänä aamunakin lapset söivät niitä, nainen kummasteli.
- Laskitko rusinat, häh?
- E-en minä niitä laske koskaan.
- Niin, siinä se taas nähdään että miten tietämättömyys tuo hymyn naamalle ja lisää onnellisuutta, osoitin syyttävällä
sormellani naista.
- Minä en kyllä oikein tajua tätä rusinajuttua ja sitä tietämättömyyttä?
- Minähän en sille mitään voi, että toiset ihmiset eivät ymmärrä asioita.
- Lisää kahvia? nainen uteli varovasti.
- Ei kiitos, puistelin päätäni.
Eipä tehnyt mieli kahvia eikä oikeastaan mitään muutakaan. Entinen kovakin oli nykyinen veltto tämän järkytyksen vuoksi. Jostain syystä minulla oli paha mieli, etten päässytkään pukille, joten päätin hyvittää asian naisella jollain tapaa fiksusti. Kouraisin muniani ja pyysin naista menemään hellaa vasten ja pyllistämään minua kohti paljain persein. Helmi-Inkeri oli ajatusta nopeammin peppu paljaana hellan luona. Itse tempaisin kyntteliköstä yhden kynttilän ja menin naisen luo. Avasin vesihanan ja laitoin kuuman veden valumaan. Livautin kynttilän tiskialtaaseen lämpenemään kun tunnustelin sormella miten märkä naisen tuhero on.
- Uijui, mä haluan nopeasti jotain todella kovaa, anna jo…
- Sitä saa mitä tilaa, sormetin naista toisella kädellä ja otin toisella kynttilän tiskialtaasta.
Ujutin kynttilän paksumpi pää edellä huulille ja painoin sitä varovasti sisään kosteaan tavaraan. Nainen keinutti persettä kuin epätasapainossa oleva pesukone linkousvaiheessa. Kun olin saanut kynttilän tarpeeksi syvälle, otin naista kädestä ja ohjasin sen kynttilälle.
- Jatkat tästä ihan itse, tuttuahan tämä on joka tapauksessa.
- He, mi-mitä nyt?
- Sorry, nyt meni kuule rusina niin pahasti sieraimeen, ettei pää kestä panemista. Pakko mennä kotiin paukuttaa päätä seinään.
- Voih, minulla olisi ollut rusinattomiakin pullia, nainen huohotti samalla, kun käsi piti kynttilää liikkeessä.
- Voisit leipoa seuraavan kerran sellaisen rahkapiirakan, slurps, nuolaisin huuliani.
- Mii, mii…näää, teeeeeeeeen seeeeeeeeeen! nainen kiekui kynttilän antaessa lopullisen nautinnon.
- Kiitti vitusti ja leipuri haistakoot vaikka kynttilän, taputin huohottavaa naista pepulle.
Poistuin keittiöstä, sillä se oli kaikin puolin todella ahdistava paikka. Eteisessä kenkiä jalkaan laittaessani minun oli pakko tunkea muovinen henkari suuhuni ja purra sitä, että sain pidettyä itseni kasassa. Näin nimittäin jo näkyjä, sillä kenkäni näyttivät valtavan kokoisilta parittomilta rusinapullilta, joissa oli molemmissa vain viisi rusinaa. Kävelin lopulta varmuuden vuoksi henkari hampaissa ulos naisen asunnosta. Rapussa oloni parani jonkin verran. Astellessani ylöspäin mietiskelin, että voinkohan enää koskaan palata tuohon asuntoon noin traumaattisen kokemuksen jälkeen? Jos en voi, niin tulisikohan tuo nainen vaikka meille naitavaksi? Voisin tietysti viedä hänet verkkokellariinkin, siellä ainakin on tunnelma kohdallaan. Lisäksi paljaaseen ihoon jää kivat kuviot verkkokellarin verkoista, kun niitä vasten rytkyttää oikein tunteella menemään.
- Auki, häh? kummastelin oman asuntoni ovella.
- Apua, täällä on vieraanvallan agentteja, aloin panikoida.
Tempaisin henkarin tanaan, sillä hulluillehan ei soitella, ei edes ne vieraanvallan superagentit.