www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

19.8.2007

154. Paukku bussipysäkillä

Helmi-Inkeri ei nähtävästi ollut kovin hyvissä väleissä lasten isän kanssa, sillä en saanut häneltä miehen osoitetta, vaikka kerroin olevani kyseisen tyypin sielunveli. Enemmän hän näytti keskittyvän minun mittailemiseen päästä varpaisiin. Jouduin nieleskelemään tovin, kun minulle selvisi hänen olevan nähtävästi uutta miestä hakemassa. Sellainenhan ei käynyt laatuun, ei sitten missään tapauksessa. Päässäni alkoi oikein humista ja kellot soida, kun aloin ajatella, että minun pitäisi jakaa oma elämäni naisen kanssa, jolla on kaksiosainen nimi. Tuo nainen varmaan pakottaisi minutkin muuttamaan nimeni Erkku-Liiniksi väliviivalla. Karseata, miten jotkut voivatkin olla tympeitä ihmisiä heti ensitapaamisella, puhisin mielessäni.

- Hei, herätys! Nainen sanoi.
- Mitä, häh? nostin päätäni.
- Kysyin äsken, että tuletko meille kahville, minulla olisi tuoretta pullaa tarjolla.
- Mitähän minä äsken vastasin?
- Et mitään, olit ihan hiljaa.
- Siis en myöntynyt, niinkö?
- Et.
- Hienoa, en pettänyt itseäni tälläkään kertaa.
- Tuletko?
- Sopiiko joku toinen päivä, silloin kun et odota minua. Tulen mieluimmin silloin kun kukaan ei odota.
- Sopiihan se, kotonahan minä olen nyt, kun on kesäloma ja kaikki.

Aika mielenkiintoinen ihminen, että jollakin voi olla kesäloman lisäksi vielä kaikki. Miksihän se kesäloma piti sanoa erikseen, kun kerran naisella oli kaikki? Jotenkin minulla alkoi haiskahtaa nenään, että ihan taatusti siltä puuttui jotain. Ajattelin kertoa, että muna sinulta ainakin puuttui, mutta suljin suuni. Minulla oli nyt paljon tärkeämpää tekemistä, kuin mennä syömään pullaa tuon äitylin kanssa.

- Nyt pitää mennä, olenkin jo vartin myöhässä, ponkaisin pystyyn kuin vieteriukko pilleripurkista.
- Hei, joku toinen kerta sitten, nainen huuteli vielä perääni.
- Sopii, huikkasin takaisin astellessani jo parkkipaikalla.

Katselin siinä ohimennen autoja ja räkäisin puolihuolimattomasti öky Mersun takapuskuriin. Miten joku voi olla niin porsas, että kehtaa ajaa slummissa tuollaisella autolla. Taas Tercelin kohdalla olin pakahtua onnesta, sillä minunhan se oli, vaikka en ollut löytänytkään sen avaimia mistään. Kurkin sen sisälle takaikkunasta ja näin valtaisan roskamäärän sen sisällä.

- Hyi helvetti, olen näemmä autosika, tuhahdin.

Oli aika jännää löytää itsestään uusia puolia muutaman minuutin välein. En osannut arvatakaan, että olin sisäsiisti mutta myös autosika samalla kertaa. Hitsi, minusta on tosiaan moneksi, onnittelin mielessä itseäni. Koska minulla ei ollut aikaa hukattavaksi, niin lähdin astelemaan reippaasti suuntaan, jonka tulkitsin vievän minut pois tältä slummialueelta. Matkalla minua tuli vastaan savuttava Farmari Skoda jota ajoi pikimusta kaveri. Slummikäsitys vahvistui entisestään. Katselin taloja sillä silmällä, että koskakohan tänne tulee puskutraktori, joka jyrää tasaiseksi koko alueen? Tämä ajatus sai vahvistusta, kun pääsin tiellä olevaan jyrkkään mutkaan. Mutkan takaa paljastui nimittäin kaivinkone ja kaksi isoa osittain tiessä olevaa monttua.

- Niinpä niin, sähköt ja vesi lähtee nähtävästi aika pian, huokaisin monttuja ohittaessa.

Tämä lisäsi oikeastaan vielä kiirettäni, sillä minun oli varastoitava niitä jotenkin. Vettä voisin laskea astioihin, mutta minne varastoin sähköä? Vaikka olin sillilaivan volttiguru, niin en saanut päähäni yhtään sähköistä ajatusta. Olinkohan joskus saanut liian ison sähköiskun ja joutunut sen takia pois volttigurun hommista? En ollut kyllä huomannut itsessäni mitään palojälkiä, joten ehkä olin saanut vain jotain kevyttä sähköä.

Tihensin vähän askeleitani, jotta saisin hoidettua sen mitä miehen on tehtävä. Olin aivan varma, että miehen oli mentävä bee bussiin. Tulin ison tien risteykseen ja katselin missä olisi lähin pysäkki. Se oli yllättäen ihan risteyksessä. Harpoin tien yli pysäkille odottamaan bussia. Hetken aikaa istuttuani totesin, että risteyksessä oli vain yksi pysäkki yhteen suuntaan.

- Hahaa, täältä pääsee vain yhteen suuntaan, voi vittu miten yksisuuntaista ja rajoittunutta elämää me yhteiskunnan napanöyhdät elämme.

Yritin katsella tietä sillä silmällä, että olisiko se kenties kulunut toispuoleisesti? Jos täältä pääsi vain yhteen suuntaan, niin miksi helvetissä tästä kulkee kaksikaistainen tie? Muutaman minuutin miettimisen jälkeen olin aivan pihalla tästä elämän monimutkaisuudesta.

- Hehee, minä pääsen molempiin suuntiin, riemuitsin huomattuani henkilöautojen kulkevan kumpaankin suuntaan.

Tämä helpotti, sillä kunhan olin taas ajokunnossa ja löydän Tercelin avaimet, niin lähden taatusti ajamaa edestakaisin tätä tietä ja luu ulkona. Vedän kyllä tuhatta ja sataa tästä ohi molempiin suuntiin. Voisin samalla myös huudella jotain tyyliin, että kyykkyyn siellä napanöyhdät. Se olisi varmaan aika hyvä fiiliksen nostattaja. Harmi vaan, että tuollainen piti siirtää ainakin huomiseksi.

- Bussiin menossa?

Käänsin päätäni ja totesin narisevalla äänellä esitetyn kysymyksen olevan peräisin vanhan papparaisen suuvärkistä. Hänellä oli seuranaan aika lailla samanikäinen nainen. Pariskunta vaikutti jollain tavalla tutuilta. Julkkikset tuskin näillä nurkilla asuvat, joten tuossa oli nähtävästi tuttu pariskunta jostain yhteiskunnan hätäapujonosta.

- Köyhää päivää! tervehdin heitä.
- Että bussiinko? papparainen korotti ääntään.
- No vittu, ei tarvitse huutaa. Olen joo, bussiin menossa!
- Väärä suunta, kaupunki on tuolla päin, papparainen viittoili suuntaan josta oletin bussin tulevan.
- Eihän tuolla ole edes pysäkkiä, viittoilin toiselle puolen tietä.
- Yksi on tuolla alhaalla ja toinen ylhäällä.
- Minä arvasin tämän. Onhan se luonnollista, ettei näin köyhälle alueelle kannata rakentaa kuin yksi pysäkki risteystä kohti, mutisin takaisin.

Vanhukset kertoivat menevänsä ostarille bingoon, tosin ihan kävelemällä. Suosittelivat minullekin kävelyreissua, mutta torjuin sen, sillä miehen tehtävä ei ole kävellä. Kävelkööt naiset ja seniilit seniorit, ne jotka ovat unohtaneet mitä miehen on todella tehtävä. Vanhusten lähdettyä jatkamaan matkaa, nousin penkiltä ja lähdin astelemaan tietä alaspäin. Mieleenikään ei tullut rasittaa omaa kroppaa ylämäkeen kävelemällä, sehän olisi voinut käydä vaikka hermon päälle. Ennemmin kevyt alamäkivitutus kuin raskas ylämäkivitutus. Sehän oli selvä, että tämä asia harmitti ja kovasti, sillä jouduin raahautumaan kovin kauan omilla jaloilla.

Jouduin kävelemään arviolta kaksisataa metriä seuraavalle pysäkille, jossa oli jo porukkaa notkumassa. Epäilin ensin kauempaa katsellen, että täällä on myös jotain tarjoilua, mutta joka tyyppi oli näemmä vain kyytiä vailla. Kävin kurkkaamassa aikataulua ja totesin saavani odottaa vielä hetken seuraavaa bussia.

- Onko hyvä meininki, häh? tiedustelin porukalta.

Minuun luotiin kummastuneita katseita, mutta kukaan ei puhunut mitään. Tein nopeita päätöksiä ja tulin siihen tulokseen, että kanssani pysäkillä olevat kuuluvat johonkin ulkomaalaiseen vähemmistöön. Ovat nähtävästi täällä elelemässä minun napanöyhtäkorvausten verorahoilla tai vaihtoehtoisesti oppimassa kieltä.

- Tööt, tööt, ticket, how much, wrooom, wroom, bus? kokeilin heittää hieman enkkua kehiin.
- Kaks kakskytä, dorka! eräs huppariin pukeutunut pipopää irvisti huppunsa alta.
- Hei, suomalainen. Onko nämä muut jotain sinun ulkomaalaisia uskonveljiä ja -siskoja? innostuin juttukaverin löytymisestä.

Samassa bussi jarrutti pysäkille ja porukka singahti kaikki yhtä aikaa oviaukolle. Ahdastahan siinä tuli, joten päätin hyväntahtoisena avittaa heitä. Nostin bootsiani ja työnsin jalalla viimeisenä olevaa lihavaa naista takapuolesta. Tilanne meni mielestäni jo sirkuksen puolelle, sillä vaikka en olisi nauranut naisen pierulle, niin dominonappuloiden lailla bussin portaille ja käytävälle kaatuilevat ihmiset saivat minut hirnumaan vedet silmissä.

- Ettäs kehtaat, paukun päästänyt nainen kivahti minulle.
- Niin kehtaankin, vittu tämä on hubaa, hähähähähääääää!
- Ei mitään käytöstapoja, nainen jatkoi sättimistä.
- Hahahaa, kuka päästi pierun? Lällällälläl lieru, keneltä pääsi pieru? no tuolla lihavalla naisella pääsi pieru, hahahahaa.

Hetkessä edessäni seisoi arviolta sata kiloa punaista lihaa. Isossa ihmisessä on näköjään niin paljon verta, että naamastakin tulee täysin verenpunainen. Tuosta punotuksesta olisi jo Petteri Punakuono todella kateellinen.

- Mikä kestää? bussikuski huuteli kärsimättömänä.
- Tuo voinappien raiskaaja ei pääse kovin nopeasti liikkumaan, huusin takaisin ja osoittelin edelläni seisovaa naista.
- Minä, minä, minä syön kyllä kevyesti, nainen puhisi.
- Ai niin, ovathan norsutkin heinän syöjiä, hahahaa, irrottelin kunnolla vauhtiin päästyäni.
- Ja herra, missä se matkalippu on? kuski ärähti kun olin marssia paksun naisen perässä peremmälle.
- Ajattelin ostaa sen vasta tuolla istumaan päästyäni, vastasin.
- Tässä, se helvetin lippu ostetaan tässä! Oletko joku vitun landeapina, häh? kuski korotti ääntään.

Katsoin kuskia suoraan silmiin ja mietin samalla, että osaisinkohan ajaa tätä, jos murjoisin tuon idioottipellen sairaalakuntoon? Sitten muistin nauttimani alkoholin, joten kaivoin taskusta rahaa ja iskin ne kuskin edessä olevalle pienelle tasolle. Joka tapauksessa pelkkä väkivallan ajatteleminen paransi olotilaani.

- Mitä tämä on? kuski tuijotti kolikoita.
- Sitä vitun rahaa mitä halusit.
- Mutta, nämähän ovat viisisenttisiä. Mullahan menee helvetin kauan näiden laskemisessa, voi perse.
- Paljonko maksaa paikka jonkun hyvärunkoisen naisen vieressä? Kait tässä kyydissä on sellaisia, annoin katseeni pyyhkiä pitkin autoa.
- Tuossa, lippu, perkele! kuski kirosi ja kaapaisi rahat tiskiltä.
- Vau, oikein printattu lippu, ihastelin tulostetta astellessani kohti auton leveää takapenkkiä.




© Rauno Vääräniemi