www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

15.4.2007

147. E 63 AMG

Keskustelimme vielä jonkin aikaa Mäkkärin pöydässä, ennen kuin nousimme ylös ja poistuimme tuosta pikaruokapaikkojen kunkusta. Kävelimme ulos samasta ovesta mistä olimme kauppakeskukseen tulleetkin. Jaska oli ollut oikeassa, oven edessä ei nimittäin ollut enää Ladaa. Niin tai olihan siinä, mutta auto oli siististi osina pitkin jalkakäytävän reunaa. Ladan kori oli nostettu vähän matkan päähän ja kaikki siitä irti lähtevät osat oli aseteltu siististi jalkakäytävälle. Otin käteeni syylärin korkin, joka oli irrotettu jäähdyttimestä.

- Aika perusteellista tuo teidän touhu, totesin korkkia katsellessani.
- Erittäin salaiset ovat myös erittäin tehokkaita, Jaska tuumasi.
- Seisooko kenelläkään muulla? Pekka kysyi hypättyään puretun Ladan katon päälle.
- Tuo ei ole taatusti mitenkään normaalia, vastasin hänelle.
- Hähää, kuka välittää, hähää, tuli vastaus.
- Niin, mitä vitun väliä sillä on, jos yhdellä rastahemmolla seisoo järjen lisäksi mulkku, totesin itsekin.

Vaikka Lada ja sen miehistö olivat poissa pelistä, niin teimme silti Jaskan pyynnöstä pienen harhautuksen. Kävelimme kadun päässä olevalle Senaatintorille. Teimme torilla ja kirkon portailla pienen kierroksen, jonka jälkeen suuntasimme nenämme takaisin samaa reittiä. Nyt tallailimme Kluuvin ohitse kohti rautatieasemaa. Rautatieaseman kohdalla olevissa valoissa Jaska sipisi minulle, että hän ja Pekka saattavat kadota ihan millä hetkellä tahansa.

- Entä se meidän pihalla oleva kontti? tiedustelin häneltä.
- Se katoaa ajastaan, älkää moisesta huolehtiko.
- Minne menette? kysyin, vaikka tiesin kyllä vastauksen.
- Pois jonnekin. Palaamme kyllä taas joskus teidän elämään, halusitte tai ette, hän totesi tyynesti.

Lissu ja Pekka halailivat vielä valoissa toisiaan. Pekka vakuutteli kirjoittavansa Lissulle joskus jostain. Hän ei osannut sanoa tarkemmin, että minä vuonna, mutta ennen kuolemaansa hän laittaisi tulemaan rivin tai kaksi. Jätin sanomatta, että pojat ovat sata varmasti viimeistään seuraavana kesänä meillä, ellei jo aikaisemminkin. Eivät he malttaneet kerralla kovin montaa kuukautta olla kadoksissa.

- No niin herkkuperseet, mennään, otin kiinni molempia tyttöjä takapuolesta.
- Aika namia olla herkkupeba, Ilona naureskeli ja keinutti pientä pyllyään.
- Auts, vähän on hellänä paikat, Lissu voihkaisi.

Käveltyämme kadun yli vilkaisin taaksemme, eikä poikia enää näkynyt missään. Jaska oli todellinen katoamisen mestari. Vaikka yritin katsella joka puolelle, niin heistä ei näkynyt merkkiäkään. Hetken aikaa katseltuamme taaksepäin, jatkoimme matkaa kohti taksitolppaa. Millään bussilla minä en lähtisi kotimatkalle, se oli taivaan tosi. Bussilla matkustavat kaiken maailman avohoitopotilaat ja muut vandaalit, joita en voinut sietää ollenkaan. Todellinen syntymähullu ei voi sietää sellaisia mukahulluja, jotka ovat muka menettäneet järjen burnoutin takia. Tässäkin asiassa olivat ammattilaiset ja amatöörit erikseen, kuten oli viinanjuonnissa. Oikeastaan viinaa juomalla selvitti helposti syntymähullun ja mukahullun eron.

- Kato, jonoa, Ilona osoitteli taksitolpalle päin.
- Ernesti ei jonota, totesin siihen ja kaivoin taskusta sadan euron setelin.
- En minäkään, Ilona peesasi.

Kävelin jonon loppupäähän ja asetuin seisomaan seteli ajoradalle päin ojossa. Kukaan meidän edellä olevista ei huomannut mitään, sillä kaikki tuntuivat tuijottavan taksitolppaa kuin hypnotisoidut pingviinit jäätynyttä kalaa. Ensimmäisen taksin kurvatessa tolpalle, minä tempaisin salamannopeasti setelin pois näkyvistä.

- Mitä sinä nyt? Ilona parahti.
- Vittu, Avensis! karjaisin takaisin riisiputputtimen lyödessä liinat kiinni kohdallani.
- Kyytiä vailla? taksikuski huuteli avoimesta apukuskin ikkunasta.
- Missä sinun opaskoira on, vapaallako? huusin takaisin.
- Miten niin opaskoira? mies ihmetteli.
- Etkö näe, että jonon alkupää on tuolla edessäpäin? osoittelin jonon keulaa.

Jonon keulilla seissyt miesjoukko alkoi meluta siihen malliin, että Avensis-tyypin oli pakko siirtää auto tolpalle ja ottaa melkoisessa seilissä oleva miesporukka kyytiin. Nostaessaan auton takaosaan miesten kaljalaatikoita, taksikuski mulkoili aika rumasti meihin päin. Eikä se takaluukun kiinni laittokaan ollut niitä herkimpiä tapahtumia. Toivottavasti saa sen auki vielä matkan päätepisteessä.

- Meinaat sä maksaa kyydistä satasen? Lissu kummasteli, kun heiluttelin jälleen satasta.
- Entä sitten?
- Aika iso raha.
- Pienimunaiset ne tinkaavat hinnoista. Meillä isomunaisilla on varaa laittaa haisemaan myös taloudellisesti, selitin hänelle.
- Niin, niin sen varmaan täytyy olla, Lissu jäi pohtimaan asiaa blondin aivosoluillaan.
- Kato Erkkuliini, tuolta tulee Mersu ja vielä musta, Ilona osoitteli vilkku päällä olevaa autoa.

Samalla hetkellä Mersu kääntyi tolpalle päin ja ajoi suoraan eteemme. Kuljettaja astui ulos autosta ja avasi mitään sanomatta molemmat oikeanpuoleiset ovat. Saatuaan ovet auki, hän nappasi taitavasti kädessäni olevan satasen ja palasi takaisin kuskinpukille. Istahdin etupenkille tyttöjen vallatessa takapenkin. Samassa kuin ovet lävähtivät kiinni, Mersun kone mylvähti ja lähdimme liikkeelle melkoisen rivakasti. Kuuntelin kummissani moottorin ääntä, sillä se ei sopinut jollain tapaa tähän taksimallin Mersuun. Vasta ensimmäisissä valoissa minulla välähti – autossa oli kasikone pellin alla. Katsoin kuljettajaa tarkemmin, mutta hänestä oli paha sanoa mitään aurinkolasien ja ylisuuren kuskinlakin takia. Mies vaan olla jurotti, kuin puujumala kolmenkymmenen asteen pakkasella koiran nostaessa jalkaa sen kylkeen. Vilkaisin autoa tarkemmin sisältä ja totesin siinä olevan varusteita enemmän mitä normaalissa taksissa. Lisäksi siitä puuttui taksamittari.

- Espoosta vai? heitin utelevan kysymyksen.
- Mmmmm, kuski mumisi.
- Kerava kenties? kokeilin uudelleen.
- Mmmm.
- Viis ja puolilitrainen vai? osoittelin konepeltiä.
- Kuuspistekakkonen, kuski murahti hiljaa.
- Vittu AMG! karjaisin tuskissani sen takia, että tämä taksipetterin auto hakkasi oman ässäsarjalaisen mennen tullen ja vielä kerran palatessa.
- E 63 AMG, 378 Kw ja 635 nyyttonia vääntöä, taksimies murahti survoessaan farmariin vauhtia Sörnäisten rantatiellä.
- Kulkeeko? huokaisin Itäväylän alussa, kun nopeusmittari näytti sataaviittäkymmentä.
- Rajoittimella vai ilman? kuski murahti.
- Vaikka ilman, pitelin kiinni penkistä.
- Tarpeeksi paljon yli kolmesataa, mystinen kuskimme murahti ja vaihtoi kaistaa hitaampien takia.

Auto suorastaan lensi eteenpäin pitkin Itäväylää. Onneksi oli sunnuntai, joten liikenne oli melko rauhallista. Nopeus kävi ennen Herttoniemeä jonkin verran yli kahdensadan, mitä pidin jo hienona saavutuksena. En aja itsekään yleensä niin lujaa, vaikka raskasjalkainen olenkin. Herttoniemessä suhahdimme kolmien punaisten valojen läpi kuin tyhjää vain.

- Aika kallis tällainen peli taksiin, kommentoin päästyämme valojen ohi.
- Halpa, kuski murahti takaisin.
- Isäntä voi suuttua kun tällä tavalla poljet sen autoa, kokeilin vielä kerran.
- Se olen minä, tadaa! kuski repäisi kasvoiltaan naamarin ja alta paljastui Jaskan lärvi.
- Täh? missä Pekka?
- Täällä, kuului takaosasta.
- Vitun jätkät, mistä te tällaisen pelin olette saaneet?
- Saksassahan näitä tehdään, joten tuotiin tämä tuliaisena viime Euroopan turneelta, Jaska kertoili.
- Kulkeeko ihan tosi yli kolmesataa, näissähän on rajoitin?
- Kyllä, minä kävin vähän näyttämässä AMG:n pajalla, että miten autoon saadaan lisää potkua, Jaska virnisteli.

Mitäpä tuohon oli enää sanomista, sillä se oli joko totta tai sitten paksuinta palturia mitä maa päällään kantoi. Toisaalta, ei Jaskalla ollut koskaan mitään hitaita autoja alla. Henki kun oli monta kertaa kiinni siitä miten nopeasti pääsi paikasta toiseen. Tällä kertaa minä olin hyvin otettu siitä, että he olivat valinneet autokseen Mersun ja vielä tällaisen erikoismallin, jota ei tule vastaan ihan joka päivä.

- Se tekee sitten tasan satasen, Jaska totesi pysäyttäessään auton kotini parkkipaikalle.
- Olkoon, menee varmaan hyvään tarkoitukseen, viittoilin kädellä.
- Jep, Pekka tuossa jo valitteli nälkää, joten menemme varmaan syömään.
- Täh?
- Reggeee, okei, kato mies kun tapaa naisen, niin nälkä vain jäljelle jää, Pekka huusi takakontista.
- Se on se pillun nälkä, ei ruoan, oikaisin häntä.
- Ai onko?
- Sinusta en tiedä, mutta muuta ainakin jäävät kaipaamaan toista panoa, kerroin Pekalle.
- Hitto, eikö ne pidä ruuasta? tuli ihmettelevä kommentti.
- Heippa Pekka, Lissu huuteli Pekalle poistuessaan autosta.
- Moikka vaan pojat, pitäkää itsenne hulluina, Ilona huikkasi.
- Kiitti jätkät, tämä kyyti pelasti paljon. Tulkaa taas käymään silloin kun me vähiten teitä odotamme, heitin vielä jäähyväiskommentin.
- Olkaa huoleti, olemme paikalla silloin kun ette meitä kaipaa, Jaska huusi.
- Mä teen vielä sen biisin loppuun, kuului auton takaosastosta Pekan kommenti.

Mersun moottori murahti häijysti ja väkivahva farmari oli poissa näkyvistä. Vittu, suoraan sanoen minua jäi harmittamaan poikien hulppea kulkupeli. Että niiden piti olla niin lesoja, että tulivat vielä lopuksi kuittailemaan tuollaisella menopelillä, puhisin astellessani kahden naisen kanssa kohti kotirappua. Hissin luona tartuin tyttöjä pepuista ja päätin päästä kammostani ja testata joskus kahta naista samalla kertaa…


Hyvät lukijat, tämä oli Ernesti Kilarin kolmannen viikon loppu!
Pitäkää lääkityksenne ajan tasalla ja muistakaa, että Ernesti voi tosiaan asua naapurissanne.



© Rauno Vääräniemi