www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

1.4.2007

145. Mäkkärillä

Nuori mies ja hänen oletettava tyttöystävänsä katselivat minua ja Lissua silmät suurina. Minusta vaikutti siltä kuin olisimme olleet pystyyn kuolleita metsän puita, koska molempien ilmeet olivat jollain tapaa kivettyneitä. Mielessäni kävi jo laskea housut kinttuihin, ottaa kalu käteen ja kysyä, että olisiko heidän helpompi puhua mikkiin?

- Sano nyt, pikkuneiti patisti poikaystäväänsä toistamiseen.
- Sano Aaaaa, yritin kannustaa häntä.
- Öö, tuota, poju avasi suunsa.
- Jätkähän taitaa olla tosi pelimies, kun aloittaa ö:stä, taputin käsiäni yhteen.
- Tuo on mun kundifrendin auto, tyttönen sai viimein itse sanottua, osoitellen takanamme olevaa pientä henkilöautoa.
- Jaa, no missäs se kundifrendi sitten on? utelin häneltä.
- Tässä, tyttö osoitti vieressä olevaa finninaamaa.
- Ai jaa, minä luulin sitä sinun tyttöystäväksi, vastasin naama peruslukemilla.
- Mi-minun auton, poikakaveri sai viimein ulos suustaan.
- Kiva peli, konepelti sopivalla korkeudella, taputtelin autoa. Oletko muuten itse pannut tuota neitiä autosi konepellillä?
- Ei se ole, tyttöystävä vastasi kipakasti.
- Oletko pihtari vai eikö poju tiedä mitä mulkulla tehdään? heitin tarkentavan kysymyksen.
- Se on ujo, tyttö jatkoi.
- Poikaystävä vai sen kalu? esitin uuden kysymyksen ja aloin tuntea itseni jo seksuaaliterapeutiksi.
- Minä…meillä on kiire, poika nappasi tyttöystäväänsä kädestä ja käveli ohitseni auton ovelle.
- Sylikkäinkö meinaatte ajaa? utelin kun he molemmat olivat kuljettajan oven kohdalla.

Hitto, olisi pitänyt varmaan jättää kysymättä, sillä nyt tyttö kiersi auton ja istuutui apukuskin penkille, pojan mennessä kuljettajan paikalle. Olisin niin mielellään nähnyt heidän lähtevän ajamaan sylikkäin. Siinä sitä olisi ollut jotain todellista nuorta kiimaa. Lissu oli seurannut tilannetta vieressäni hiljaa.

- Veikö muna kielen? utelin häneltä nuorenparin kadottua autonsa kanssa näkyvistä.
- Voiiih, se oli iihaanaa, hän huokaili.
- Sitä saa mitä tilaa, totesin vaatimattomaan tyyliini.

Samassa muistin hissin ja sen minne olimme menossa. Ystävieni ja Ilonan suhteen minulla ei ollut huolta, sillä todelliset hullut keksivät kyllä tekemistä mikäli joutuvat odottelemaan pitempään. Sain taluttaa Lissun hisseille, sillä hän vaikutti jollain tapaa poissaolevalta. Tilasin hissin ja noin minuutin odottelun jälkeen astuimme siihen. Painoin alakerran nappia, sillä oletin sen olevan paikka, minne meidän tuli mennä.

- Saa-saako tuota isoa munaa toistekin? Lissu änkytti hississä.
- No se vähän riippuu, että jos se riippuu, niin sitten ei saa, mutta jos se ei taas riipu, ja mikäli se minusta riippuu, niin voi hyvinkin olla, että saat.
- Ai jaa, Lissu katsoi minua hämmentyneenä.
- No vittu saa! suomensin hänelle.
- Ihanaa, hän huokaisi nojatessaan hissin takaseinään.

Hissi saapui alakertaan ja totesin meidän olevan jossain tuntemattomassa paikassa minne aurinko ei paista. Emme olleet perseessä, vaikka sinnekään ei joidenkin lähteiden mukaan aurinko koskaan paista. Lissu kertoi meidän olevan Kaisaniemenkadun alla olevassa tunnelissa, jossa oli myös metroasema. Kelailin hetken menneitä filminauhoja pääkopassani ja totesin olleeni täällä joskus kahvilla. Muistini mukaan Ärrän vieressä oli kioski, josta sai kaffetta ja pullaa. Aloin katsella ympärilleni ystäviäni ja Ilonaa etsien. Liikkeissä he eivät voineet olla, sillä ne olivat sunnuntain kunniaksi kiinni. Ohitsemme meni tasaiseen tahtiin ihmisiä, jotka suunnistivat joko metrolle tai pois metrosta. Tuijottelin juuri metron portaita kohti, kun liukuportaiden tuomana näkökenttääni ilmestyi tuttu kolmikko.

- Erkkuliinii, tietsä että tuolla alhaalla menee juna? Ilona alkoi kilkattaa.
- On minulla ollut pientä hajua asiasta, hymyilin takaisin.
- Mepä ajettiin steissille ja takas sillä. Venttasitteko jo pitkään? Ilona jatkoi innostuneena.
- Ei kovin pitkään.
- Tilanne hallinnassa, raideharhautus tehty, Jaska raportoi yhä se typerä blondiperuukki päässään.
- Mäkkäriin, Mäkkäriin, Mäkkäriin, Ilona alkoi kiekua.
- Hys, Jaska sihahti Ilonalle.
- Ai niin, no Riin, Riin, Riin, Ilona jatkoi hihkumistaan.
- Oot sä myös jossain aineissa? Pekka tiedusteli Ilonalta rastaletin imemisen lomassa.
- Se on muuten vain pöllö, kerroin kaverilleni.
- Ilonapöllö, Ilonapöllö, huhuu, Ilona innostui kommentistani huhuilemaan.

Viimein saimme päätettyä minne suuntaan lähdemme kävelemään, jotta pääsisimme vihdoin ja viimein sinne ruokapaikkaan. Jaska taisi tuntea reitin parhaiten, sillä hän onnistui opastamaan meidät maan alta aivan oikeaan suuntaan, eli Kluuvin sisäänkäynti oli vain tien toisella puolen siitä paikasta mistä astuimme päivänvaloon. Astelimme remontin alla olevan kadun yli ja sisälle kauppakeskukseen.

- Ernesti, onko rahaa? hän pysähtyi kauppakeskuksen oven sisäpuolella.
- Totta kai minulla on rahaa.
- Anna jokaisella ruokarahat, sillä menemme yksitellen ja toisia tuntematta tuonne. Tulen itse viimeisenä paikalle. Menemme siitä tiskiltä vasemmalle kädelle ja tapaamme vasta pöydässä, sopiiko?
- Joo, minulle ihan sama, vastasin kaivellessani seteleitä taskusta.

Otin setelinipun käteeni ja ojensin jokaisella kaksikymppisen, sillä oletin sen riittävän hampurilaisateriaan ja lisukkeisiin per henki. Ainoa joka vaati lisää, oli Pekka, joten tälläsin hänelle toisen kaksikymppisen. Tiesin hänellä olevan niin kova nälkä, että pyyntö oli varmasti aiheellinen. Lähetimme ensimmäisenä matkaan Pekan. Seuraavaksi sai mennä Lissu. Pidimme pienen tauon ja vasta sen jälkeen sai Ilona lähteä matkaan. Itse seurasin tyttöäni parin minuutin odottelun jälkeen. Astelin suoraan kassalle, jolla nätti nuori tyttö odotti jo minua.

- Moi, minuako odottelit? kysyin häneltä.
- Mitä teille saisi olla? nimikyltin mukaan Kaisa kysyi.
- Laitetaan Big Mac ateria Fantalla, kaksi tuplajuustohampurilaista, kahvi ja kaksi Dallaspullaa.
- Syöttekö täällä?
- Kyllä syön.
- Pieni hetki, Kaisa ilmoitti ja alkoi kerätä tarvikkeita.

Katselin viereisellä tiskillä olevaa Ilonaa, kun tämä yritti päättää mitä söisi. Minulla ei ollut yleensä vaikea päättää mitä syön, sillä olin hyvin kaikkiruokainen tai ainakin melkein. Hampurilaisissa oli vielä näissä ketjuissa se hyvä puoli, ettei makua tarvinnut jännittää kerran sellaista maistettuaan. Ne olivat taatusti tarkasti kloonattuja.

- Tuleeko kahviin sekaan jotain? Kaisa kysyi.
- Maitoa ja lusikka, kiitos!

Kaisa kasasi ruokani tarjottimelle ja ilmoitti minulle ateriani yhteissumman. Maksoin sen ja poistuin ennen Ilonaa kohti Jaskan neuvomaa ruokapöytää. Ikkunapöydässä istuivat jo Pekka ja Lissu, molemmat puputtaen omia aterioitaan. Pekka oli tarjottimesta päätellen ostanut ruokaa koko rahalla.

- Aika paljonhan sillä neljälläkympillä sai, totesin kaverilleni.
- Tässä, mmmm, on vain puolet. Loput ovat tuossa, hän osoitti viereistä pöytää, jossa oli toinen tarjotin täynnä evästä.
- Haluutko loppurahat takaisin? Lissu ojensi rahoja minua kohti.
- Äääh, osta vaikka kortsuja niillä meidän seuraavaa tapaamista varten, heilautin kättäni.
- Hihii, minä ostan, tyttö alkoi kujertaa.
- Kato tuttuja, Ilona hihkaisi päästyään meidän pöydän kohdalle.
- Istu alas, vaikka tähän, vedin viereisen tuolin paremmin hollille.

Hetken päästä myös Jaska saapui paikalle. Hän tosin istahti siihen pöytään missä Pekan tarjotin oli. Jaska näytti vaivihkaa sellaista merkkiä, ettemme saa olla tuntevinaan häntä missään tapauksessa. Hetken aikaa ruokailtuamme Jaska alkoi rykiä ja heilutella käsiä ihmeellisesti. Aloin epäillä jo jotain hermostollista sairautta, kun Pekka kumartui pöydän yli lähemmäksi ja alkoi suomentaa Jaskan merkkikieltä.

- Se Lada on parkkeerattu tuonne ulko-oven eteen niin, ettei kukaan pääse täältä pois huomaamatta. Lisäksi lähettyvillä oleva siivooja oli puhunut moppipuhelimeen ja livauttanut tänne ravintolaan ohi kulkiessaan salakuuntelevan saippuan, hän sipisi.
- Kuinka vakavaa? sipisin takaisin.
- Koodi Red Bull, Pekka suhahti.
- Mikä se on? jatkoin sipisemistä.
- Punainen koodi oli jo varattu, joten otimme käyttöön Red Bullin, Pekka selitti hiljaa.
- Miksei Jaffa?
- Väärä väri.

Uskoin viimein, että pojilla oli oikeat koodit kyseessä. Kukapa sitä oikeastaan uskoo, että energiajuoma voisi liittyä muuhun kuin pirteämpään olotilaan. Tilanne ei aiheuttanut vielä sen isompaa paniikkia, joten saimme ruokailla kaikessa rauhassa.

- Antoiko Ernesti sinulle kikkeliä? Ilona kysyi Lissulta saatuaan nugetit syötyä.
- Ei sitä voi kikkeliksi sanoa, se oli parru, Lissu vastasi punastuen.
- Hihii, mun Erkkuliini on kovin iso mies, Ilona alkoi hihitellä.
- Ottaako joku toisen pullan? heiluttelin toista Dallaspullaa kädessäni.
- Minä, Pekka sanoi ja sieppasi sen saman tien käteensä.
- Ole hyvä, vastasin hänen tunkiessa pullan kokonaisena suuhunsa.




© Rauno Vääräniemi