www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

18.3.2007

143. Silikonivapaa taksikuski

Juoksin suoraan pihalle, sillä jos hissin vaijerit napsahtavat poikki vähän jälkijunassa, niin minä en ainakaan jäisi niiden teurastamaksi. Eipä olisi kiva olla verisenä mössönä alaoven sisäpuolella, käsi sentin päässä ovenkahvasta. Menin varmuuden vuoksi Mersuni taakse kyykkyyn, sillä tukeva saksalaisvalmisteinen auto kestää mitä vaan, kunhan sitä ei päästä yli vuoden vanhaksi. Kaikella on rajansa, jopa Mersun kestävyydellä ja luotettavuudella. Hetken aikaa pihalla kykittyäni myös muu seurue saapui autoni luo.

- Missä se hatsi on? Pekka pyöritteli päätään kuin lääkkeissä oleva pöllö.
- Taksi, tilasin kyllä taksin, nousin ylös autoni takaa.
- Kato Ernesti, kuis pölisee? Pekka innostui ja tuli oikein kättelemään minua.
- Kiitos pahasti.
- Eikö se ollutkaan tosiaan hatsi?
- Ei, ja tuolta se näyttää jo tulevan, osoitin tielle päin.
- Voi Erkkuliini, sinä tilasit meille vihreän auton, voih, Ilona alkoi riekkua.
- Miten tällainen päivä voi olla sunnuntai, oi miten? karjuin täyttä vittumaisen vihreätä taksia osoitellen.
- Jos totuutta haet, se on tuolla jossain, Pekka viittoili jonnekin taivaalle.

Jumalauta, se taksi oli tosiaan meidän, sillä auto kurvasi parkkipaikalla seisoskelevan porukkamme luo ja kuljettaja avasi sähköisen sivuoven. Käännyin autoon selin, sillä väri sai minut voimaan todella pahoin. Muiden kömpiessä autoon, Ilona aloitti villin tanssin sen ympärillä, hoilottaen jotain ”maa on niin vihreä” kappaletta. Astuin varovasti takaperin avoimen oviaukon luo ja aloin koota itseäni tuota tulevaa kärsimysnäytelmää eli matkaa varten. Yritin saada ajatuksiani selväksi, että laulaa hoilotanko jotain rumaa rallia koko matkan vai pidänkö silmiä kiinni ja olen hiljaa. Olin juuri miettimässä kolmatta vaihtoehto eli kävelemistä, kun kuljettajan paikalta sanottiin yllättävän viehkolla äänellä.

- Voi tänne eteenkin tulla istumaan.
- Häääh? parahdin kuin hullu joka sai tietää, ettei peukalon imeminen parannakaan psyykkisiä vaivoja.
- Rohkeasti vaan, en minä pure, kuljettajan jakkaralla istuva noin kolmikymppinen nainen vakuutteli.
- En minäkään…yleensä, vastasin samalla, kun avasin etuoven ja nousin autoon.

Luojan kiitos, auto ei ollut onneksi sisältä vihreä, vaan melkein musta sävyiltään. Sävyjä en kerinnyt sen enempää katsella, kun silmäni olivat naulittuna tuohon poninhäntäiseen viehkoon kuljettajaan, jota taksikuskin työvaatetus tuntui pukevan erittäin miellyttävästi, siis näin Ernestin näkökulmasta. Nainen oli aika pitkä ja hoikka, mutta rinnat olivat samaa kaliiberia kuin Lissulla. Jotenkin kuljettajasta tihkuva seksi sai minut unohtamaan auton erittäin vittumaisen värisävyn. Vasta kun taksi oli nytkähtänyt liikkeelle, tajusin katsoa, että tuliko Ilona mukaan.

- Onko kaikki hyvin? huutelin takaosastoon.
- Pientä hiomista tässä kyllä on, lattialla sykkyrässä makaava Jaska vastasi.
- Siinä lattiassako? kummastelin.
- Ei kun tässä akvaariossa. Miten luulet, että erittäin sellainen meikäläinen voi matkustaa kuin kultakala maljassa?
- Entä minä sitten? täällä ai saa tuon kyltin mukaan vetää mitään, Pekka puhisi joku ihmeellinen pussukka kädessään.
- Miten tytöt? utelin heiltä.
- Hyvin, oujee! Ilona tuuletti kädet kohti kattoa.

Kääntäessäni katseeni takaisin kuljettajaan, unohdin tyystin autossa edes olevan muita. Aloin miettiä kuumeisesti, että miltä taksityttö näyttäisi, mikäli ajaisi nyt autoa ilkosillaan. Rintavarustus tosin vaivasi hieman, sillä en tiennyt, että putoaako ne ilman liivejä syliin vai pysyvätkö jämäkästi silikonin avulla paikoillaan? Yritin kyllä vakuutella itselleni, ettei kukaan taksikuski voi vaarantaa matkustajien turvallisuutta räjähtävillä silikonitisseillä. Jotenkin tuosta vakuuttelusta huolimatta en tuntenut oloani sataprosenttisen turvalliseksi.

- Anteeksi, ovatko nuo anderssonit vai luomut? kysäisin lopulta, sillä pääni ei kestänyt enää tätä epätietoisuutta.

Osoittelin samalla kuljettajan rintavarustusta. Nainen näytti olevan hetken aikaa kysymysmerkki, mutta nähtävästi lopulta jakelu meni oikeaan osoitteeseen, kun hän purskahti nauramaan ja alkoi selittää:

- Ihan ne ovat luomua, sillä en halua kroppaani mitään vieraita aineita. Nehän ovat aikamoinen terveysriski.
- Kiitos, olen minulle rakas…kuljettaja, mutisin takaisin.
- Saanko minä kysyä jotain? kuljettaja tiedusteli.
- Saat tulla istumaan syliini, vastasin täysin fantasioiden keskeltä.
- Öh, kuka sitten ajaisi? kuului jostain kaukaa viehko kysymys.
- Osaako teistä kukaan ajaa autoa? huusin takaosastoon.
- Jospa minä ajan itse, niin päästään kaikki perille, kuljettaja romutti fantasiani.

Siinä sitä taas oltiin, eli kaikki villit fantasiat taas romukoppaan. Olin juuri päässyt tilanteeseen, jossa tuo kuljettaja istuu alastomana tappini päälle, jonkun toisen huolehtiessa ajamisesta. Tarkoitukseni oli ajoittaa oma laukeaminen siinä fantasiassa samaan hetkeen kuin vihreä valo syttyy liikennevaloissa. Päivä ei näyttänyt todellakaan olevan millään mittarilla mitattuna kovin hyvä, ei edes välttävä tai heikko, vaan surkea ja rupu.

- Saanko minä nyt suunvuoron? kuski kysyi.
- Ou jee baby, anna huulten hoitaa homma, kannustin häntä uuden fantasian pamahtaessa päähän kuin kärpäslätkä kärpäseen.
- Niin tuota, lähinnä minä sitä, että minne te olette menossa?
- Mennään teille.
- Muuten hyvä, mutta kun se ei vaan nyt käy.
- Mäkkäriin, Mäkkäriin, Mäkkäriin, Ilona alkoi kailottaa takaa.
- Siis jonnekin Mäkkäriin, ei mitään väliä vaikka se olisi kauempanakin, toistin tyttöni pyynnön.
- Ajetaanko keskustaan?
- Joo, pidän keskellä olevista paikoista, vastasin ja mietin samalla aivan muuta paikkaa kuin Mäkkäriä.

Vasta muutaman kilometrin ajon jälkeen tajusin katsoa minkä merkkisellä autolla olemme liikenteessä. Silmiini piirtyvä merkkilogo paransi vähän oloani, sillä olimme kuin olimmekin Mersun kyydissä.

- Saako täällä polttaa edes paperinenäliinaa? Pekka huusi takaosastosta.
- Ei saa polttaa mitään, ihan turvallisuussyistä, kuski vastasi.
- Paska, paska, paska, alkoi rastafari manailla.
- Mikä nyt? käännyin katsomaan häntä.
- Kuka jaksaa matkustaa näin raikkaassa autossa kovin pitkään? Ei kukaan, sanon minä. Jotain usvaa täällä pitäisi olla. On kyllä perseestä ne turvallisuudet, Pekka marmatti.

Jaska puolestaan oli kaivanut jostain takkinsa kätköistä teleskooppimallisen periskoopin, jolla hän katseli sivuikkunasta ulos. Ihailin todella tuollaista toimintaa, sillä vain Jaska löytää jokaisessa tilanteessa oikeat välineet, joilla hän selviää kuin hullu konsanaan kaikista väijytyksistä. Matka jatkui porukan rupatellessa niitä näitä takaosassa. Minä puolestani sain puristettua taksikuskista sen verran tietoja, että hän oli neiti ja asui kaksistaan tyttökaverinsa kanssa, joka puolestaan oli tarjoilija. Olin juuri tinkaamassa osoitetietoja, kun Jaska karjaisi laittamaan päät nopeasti alas ja kielsi katsomasta vasemmalle kaistalle.

- Mitä nyt? huutelin pää alhaalla.
- Tiedätkö Ladan?
- Tiedän, vastasin kummastellen.
- Entä yön timot?
- Joo, onhan noita näkynyt.
- Entä kun ne laitetaan yhteen, niin mitä siitä tulee?
- Tummennettu Lada? ehdotin pokkana ja sain kuljettajamme repeämään totaalisesti.

Jaskan oli pakko pitää pieni tauko, sillä kuljettajamme naurunpuuska ei ottanut lakatakseen. Katselin mokomaakin häirikkösompaajaa ja tulin siihen tulokseen, että munanpuute pistää naiset nauramaan tavallista enemmän.

- Hihihihii, anteeksi, en voinut sille mitään, kuskimme pyyhki vesiä silmistään.
- En minäkään mahda sille mitään, että kaikki maksukortit jäivät kotiin, heitin takaisin.
- Anteeksi mitä, eikö teillä ole rahaa maksaa tätä matkaa? kuljettaja vakavoitui puolessa sekunnissa.
- Ai vittu kun naurattaa, ah, ah, ah, heitin teko ahittelut kehiin.
- Entä se maksupuoli?
- Maksan yleensä käteisellä, kun kortit ovat niin inhottavia, virnistin kuskille mahdollisimman leveästi.

Olin nostanut pääni epähuomiossa ylös ja sain Jaskalta kipakan palautteen laskea sen taas alas, sillä kyseinen Lada ajoi vielä rinnallamme. Tivasin häneltä syytä mokomaan niskoja ja selkää rasittavaan asentoon.

- Ajatelkaa nyt tarkasti. Kuka on ennen nähnyt yön timoja Ladassa?
- Eipä tule mieleen, raavin päätäni.
- Siinäs kuulitte. Nuo neljä ovat varmasti vieraanvallan agentteja, jotka ovat tulleet tänne varta vasten eliminoimaan minut ja Pekan, Jaska selitti.
- Ei kait tuo vielä todista mitään, aloin panikoida.
- Entä sitten tämä. Kuka on nähnyt neljä yön timppaa Ladassa tuulipuvut päällä ja apukuski puhuu Nokia 3310 puhelimeen?

Samassa taksikuskimme tempaisin tilataksin jyrkästi oikealle ja painoi mielenvikaisen pullopersesian lailla päin yksisuuntaista katua. Parin korttelin pujottelun jälkeen hän käänsi auton jälleen lailliseen ajosuuntaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että minulla kesti tovin tajuta mitä oli tapahtunut.

- No? kakistelin varovasti.
- Ei kukaan, siis ei kukaan ulkosuomalainen puhu niin vanhaan kännykkään, taksinainen sanoi.
- Kiitos, olet enkeli, Jaska huuteli lattialta.
- Jos ei Suomessa mihinkään muuhun voi luottaa, niin taksikuskiin voi, nainen hymyili takaisin.
- Siis ei silikoneja? varmistin vielä.
- Ei.
- Kiitos, sitten minäkin luotan sinuun, huokaisin helpotuksesta ja jopa onnistuin hymyilemään hänelle.




© Rauno Vääräniemi