www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

11.3.2007

142. Minä tarjoan

Elämäni näytti jälleen paljon valoisammalta, sillä mätösteleminen ei ollutkaan sikailemista. Hienoa, että minulla oli noin näpsäkkä ja viisas kihlattu, joka osasi johdatella sanat ja termit oikeille paikoille. Kävin hyvän olon kunniaksi minulle ja Jaskalle konjakkipaukut. Jaska katsoi paukkua hetken aikaa ja totesi Pekan saavan ajan tänään rekkaa.

- Tuota, eihän Pekalla ole rekkakorttia, ihmettelin ääneen.
- Ei ole minullakaan, hihihihii.
- No siinä tapauksessa, kippis! heilautin lasiani.
- Pitäisikö meillä alkaa Lissun kanssa laittaa jotain ruokaa? Ilona tiedusteli.
- Ei kait nyt sunnuntaina kukaan ruokaa laita, vai laittaako? heitin vastakysymyksen.
- Mitä me sit syödään?
- Mennään ulos, ehdotin.
- Mäkkärille, jeeee, Ilona alkoi pomppia tasajalkaa.
- Ihan sama, totesin tuohon riehumiseen.

Pekka saapui sisälle todistamaan Ilonan villiä mäkkärituuletusta. Hän vaikutti olevan niin pihalla vieläkin, ettei tajunnut edes kysyä syytä moiseen riehumiseen. Hän käveli television eteen ja alkoi halata sitä. Mielestäni tuo oli aika jalo teko, sillä harva tulee kiittäneeksi televisiotaan halaamalla kaikista sen näyttämistä ohjelmista. Periaatteessa töllöä pitäisi halia kerran päivässä, vaikka illalla juuri ennen nukkumaan menemistä. Lämmintä televisiota oli sitä paitsi paljon kivempi halata kuin kylmää. Eiväthän ihmisetkään käy halailemassa jo kylminä olevia lajikumppaneitaan.

- Hei, pst, mitä se tekee? Lissu tuli sipisemään sohvan taakse.
- Halaa televisiota, kerroin hänelle.
- Niin mutta miksi?
- Kiittelee varmaan sen näyttämistä ohjelmista.

Samassa Pekka nousi pystyyn television edestä, otti askeleen poispäin ja laski housut kinttuihin. Tämän jälkeen hän pyllisti televisiolle pitkään ja hartaasti. Viimein housut olivat jälleen jalassa ja rastahemmo asteli tyynesti sohvan luo, istuutuen Jaskan viereen. Koko aikana hän ei sanonut sanaakaan.

- Mille ohjelmalle tuo oli? utelin puolihuolimattomasti.
- No sille mainokselle, jossa se jätkä huutelee rannalla, että minä tarjoan, Pekka tuhahti.
- Niin? patistelin ystävääni jatkamaan.
- Hys, Pekalle tuli vähän kalliiksi se mainos eräällä leirintäalueella viime kesänä, kun raukka harjoitteli sitä mainoksen lausetta kokonaisuudessaan, Jaska selitti.
- Niin, mä olin just saanut ne rahat erään rantatontin myymisestä, Pekka niiskutti.
- Sinä sait rahaa rantatontin myynnistä? raavin päätäni.
- Mitäs jätti sen tontin rantaa ja vielä aivan tien viereen. Laitoin siihen kyltin, että myydään ranta ja kaupan päälle saa tontin. Helpompaa kuin mustikoiden poimiminen, Pekka kertoi.
- Totta, minäkin sain aina nuorempana selän kipeäksi mustikoiden poimimisella.

Jaska vahvisti kyseisen episodin olevan totta. Pekka oli tehnyt loistavan tempun myymällä pätkän rantaa aivan tuntemattomalle tyypille. Niistä rahoista jäi tosin vain hilut jäljelle sen tarjoamisen jälkeen, ellei kännisiä täynnä olevaa leirintäaluetta lasketa mukaan. Kyseistä paikkakuntaa he eivät suostuneet paljastamaan, sillä siellä on vielä paljon myymätöntä ranta-aluetta, josta saisi helppoa rahaa pienellä vaivalla. Olin oikeastaan hieman kateellinen kavereideni loistavasta liikeideasta. Toisaalta minun ei tarvitse tehdä rahaa, kun omalla nimellä oleva säätiö pitää huolen toimeentulostani erittäin hyvin.

- Soita Ernesti meille kyyti, pliis! Ilona tuli eteeni.
- Kyyti, niin sellainen varmaan pitäisi saada, katselin tyhjää konjakkilasiani.
- Soita sellainen tilataksi, Ilona ehdotteli.

Lupasin hoitaa kyytiasian, sillä koska en ollut ajokunnossa, ei Mersulla voinut mennä minnekään. Lisäksi en halunnut pöllöjä ystäviäni autooni. Vaikka he olivat kuinka rakkaita, oli autoni minulle kuitenkin niin tärkeä juttu, että vain yksi vieras kerrallaan sai olla sen kyydissä, ellei äitini ollut mukana. Äiti sai olla jonkun vieraan lisäksi, mutta niihin ei laskettu isääni, jolla taas oli porttikielto autoihini. Ilona laskettiin vieraaksi, joten äiti ja Ilona saattoivat olla yhtä aikaa Mersuni kyydissä. Joistain tämä voi kuulostaa monimutkaiselta, mutta minusta se oli elämäni yksinkertaisimpia juttuja. Jos päästäisin autooni kenet tahansa, niin kohtahan siellä olisi Mätönen parittelemassa jonkun thaimaantuliaisen tai muun tuontihupakon kanssa. Nappasin tärisevin käsin kännykän ja valitsin numerotiedustelun numeron.

- Numerotäti, kuinka voin palvella, luurista kuului tekopirteä naisääni.
- Ehheh, ettei siellä vaan olisi setä, siis täti jolla on munat? heitin takaisin.
- Klik!
- No vittu, mikä palvelunumero, manailin valitessani samaa numeroa uudelleen.
- Numerotäti, kuinka voin palvella, sama ääliö vastasi.
- Ernesti täällä heippa, onkos tietoo?
- Haluatteko kenties numeron jonnekin, osoitetiedon vai jotain muuta? täti jatkoi.
- Pistätkö vähän listaa, että mitä muuta sinulla olisi tarjolla?
- Numeron perusteella me voimme kertoa myös henkilön tai firman nimen.
- Pistä sitten yksi iso taksi, tarkemmin sanottuna tilataksi ja kokonaisena.
- Yhdistänkö taksipalveluun?
- Onko se kauhean vaikeaa? tiedustelin häneltä.
- Mikä?
- Se yhdistäminen.
- Tilataksi KoppiKökkänät, vastasi samassa matala miesääni.
- Mihin se täti hävisi? tiedustelin mieheltä.
- En tiedä. Tarvitsetteko taksin?
- Joo, pistä tulemaan yksi sellainen Mersukökkänä tänne Itäinen kärrytie 6 A 16 pihalle. Pitää mahtua viisi henkilöä kyytiin.
- Tulee heti, kiitos tilauksesta ja näkemiin, mies totesi ja löi tympeästi luurin korvaani.
- Hei, hei, se taksin väri jäi toivomatta, huutelin tuuttaavalle linjalle.

Voi hoitajan perse ja taksin takaovet minkä tuo kyytialan ammattilainen menikään tekemään. Olisin nimenomaan halunnut joko mustan tai hopeanvärisen taksin. Vihreät ovat perseestä ja punaisista tulee mieleen isäni. Keltaiset ovat ihan Kanarian-linnun värisiä ja sininen väri hatutti muuten vain tänään. Voi että minua sieppasi ja kovasti tällainen maksavan asiakkaan kusettaminen jo ensimmäisen kontaktin aikana. Nyt sieltä tulee varmaan joku finninaama teini mopolla, joka lupaa kuskata porukan yksitellen Mäkkärille ja perii siitä viisinkertaisen maksun yhteen taksiin verrattuna. Lisäbonuksena jokainen saa paleltumia ja muita vammoja taksimopon liukastellessa tammikuisilla kaduilla.

- Ernesti, tarjoileeko ne matkan aikana lakua ja mikä leffa me nähdään? Ilona tiedusteli.
- Kysyitkö saako mukaan ottaa räjähteitä? Jaska heitti kysymyksen.
- Onko autossa vesipiippu vai otanko oman? Pekka havahtui utelemaan.
- Entä sinä? osoitin oman kysymykseni Lissulle.
- Saanko ottaa sinulta suihin taksissa? hän pamautti punastelematta päin naamaani.
- ET!
- Miksen?
- Ajattelepa jos korkeapaineaseeni laukeaa kohti taksamittaria ja se pyörittelee näyttöön oikosulun takia vaikka miljoonan euron matkalaskun.
- Ai niin, minä en ajatellut asiaa tuolta kantilta, Lissu kurtisteli kulmiaan.
- Ei se mitään, onneksi minä ajattelen.
- Niin, minun Erkkuliini se on kaikista viisain, Ilona tuli halimaan minua.

Ilmoitin muille, etten osannut sanoa heidän kysymyksiin juuta enkä jaata, eivätkä ne toisaalta minua edes kiinnostaneet. Jokainen sai ottaa minun puolesta mukaan ihan mitä vain uskalsi itse mukana kantaa. En ollut turhan kriittinen siitä, mitä ystäväni kanniskelivat mukanaan, koska ne tekivät se kielloista huolimatta. Kun hullua kieltää, se on pahempaa kuin hullun yllyttäminen. Sanopa hullulle, että älä hyppää kaivoon, niin kohta sinulla on kaivollinen hulluja. Jos taas yllytät hullua hyppäämään kaivoon, niin kohta huomaat olevasi itse alimmaisena kaivossa, todistaaksesi ettei siinä ole mitään vaaraa. Ne muut hullut hyppivät sitten niskaasi. Elämä on, mutta hullut ovat vielä enemmän.

- Mennään jo, mennään jo, Ilona alkoi kärttää ja repiä minua ylös sohvalta.
- Nälkä kenties? utelin häneltä kun pusero oli lähteä päältäni.
- Aivan kaamee.
- Entä muilla? katsoin ystäviäni.
- On, on, kaverini totesivat kuorossa.
- Minäkin…olen ihan nälässä, Lissu kihersi ja katseli minua kuin vierasta munaa.

Annoin Ilonalle periksi ja nousin hänen avustamana sohvalta. Tungin kännykän koteloon ja lähdin tyttöni vetämänä kohti eteistä. Talvisen ilmaston takia jouduimme pukeutumaan lämpimästi, etteivät kulkuset palellu ja lopeta helisemistä. Ainoa joka ei pukenut muuta kuin sandaalit, oli Pekka. Uskoin Marley-fiiliksen lämmittävän häntä tarpeeksi, joten en puuttunut pukeutumiseen millään tavalla. Survouduimme porukalla hissiin, mikä pisti ainakin minua jännittämään tavallista enemmän. Mitä jos hissin vaijerit katkeavat nyt? Jäisinkö tästä porukasta alimmaiseksi vai kerkiäisinkö hypätä ilmaan juuri samalla hetkellä kun hissi osuu alastoppariin? Menin varmuuden vuoksi kyykkyyn, jotta minulla on mahdollisimman pitkä matka ylöspäin. Olin niin sanotussa hissipaniikissa, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.

- Ernesti, kakattaako sinua? Ilona hämmästeli asentoani.
- Ei, kun ihailen sinun nättiä peppua tästä lähietäisyydeltä, totesin naama melkein hänen takapuolessa.
- Ernestii, ihaile vähän minunkin, ihailethan? Lissu kiirehti sanomaan heti perään.
- Joo, totta kai ihailen, huokaisin helpotuksesta, sillä pieni hätävale oli pelastanut minut kertomasta todellista syytä kyykyssä olemiselle.
- Saa sitä koittaakin, Lissu kerkesi sanoa juuri kun hissi pysähtyi hallitusti alakertaan.
- Joku toinen kerta, sorry, ilmoitin pompatessani ylös ja suoraan ulos hissistä.




© Rauno Vääräniemi