www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

28.1.2007

136. Pyöreä olo

Lahjojen jakamisen jälkeen Ilonan vanhemmat poistuivat asunnosta. Menin saattelemaan heitä Ilonan kanssa eteiseen, vaikka mieluimmin olisin jättänyt sen väliin. Unelman yrittäessä vielä halata minua, livahdin välistä ja hän halasi miestään.

- Jotenkin sisäänpäin lämpenevää sakkia vai? hihittelin ääneen.
- Hmph, Matti totesi ja avasi asunnon ulko-oven.
- No heippa vaan ja kaikkea…hyvää teille, Unelma vilkutti poistuessaan miehensä perässä.
- Ei tartte tulla heti uudestaan, Ilona huuteli vanhempiensa perään.

Kiskaisin nopeasti oven kiinni, jottei nuo saa vaan päähänsä tulla käymään vaikka lähtöpaskalla vessassani. Ilonan vanhemmat olivat kaiken kaikkiaan niin tympeitä ihmisiä, että päätin pärjätä elämässäni ilman heitä.

- Vittu mitä pellejä, Ilona kivahti ja paiskasi matkakortin lattiaan.
- Sentään sinun vanhemmat, rauhoittelin häntä.
- Entä sitten? Arvaa vaan oliko minulla kiva asua kotona?
- Ei.
- Napakymppi! Onneksi minulla on sinut, hän kapsahti kaulaani ja aloitti hurjan pusuttelun.

Lopulta tuore kihlattuni irrottautui minusta ja palasimme ruokapöydän luokse. Äiti oli raivannut pöydästä tilaa ja istuskeli siinä itse ruokailemassa. Isä oli siirtynyt kapteenin tuoliinsa. Pekka ja Jaska mättivät äidin tekemää kakkua naamariin isoilla lusikoilla.

- Tää on hidasta, onko teillä kauhaa? Pekka nosti naamaansa.
- Hihihii, ottaako Jaska myös kauhan? Ilona kikatti.
- Joo, en voi olla Pekkaa pahempi, hähähää.

Kohta molemmat söivät kakkua muovisilla kauhoilla. Onneksi äiti tunsi pojat, joten tuosta ei tullut mitään sanomista. He olivat käyneet meillä kotonakin kylässä monta kertaa, kun olin vielä asunut vanhempieni kanssa. Istuin pöytään heidän seuraksi, sillä isäni seura olohuoneessa ei houkutellut millään muotoa. Ilona alkoi tyhjentää pöytää ruokailuvälineistä.

- Missä ne teidän sormukset oikein ovat? äiti tiedusteli.
- Täällähän nämä, Ilona käväisi hakemassa sormuslaatikot vitriinistä.
- Eikös niiden kuuluisi olla sormessa?
- Joo, niin normaalisti, mutta kun Ernesti ei halunnut pitää sitä sormessa, niin en minäkään.
- Miksi et? äiti kysyi minulta.
- Kun se tuota, tekee minulle pyöreän olon.
- Jaa, onko tosiaan noin paha tilanne?
- Kyllä.

Olin suunnitellut aluksi pitäväni toista omaa sormusta sormessani, mutta kertakokeilu sai minut jättämään sen väliin. Oloni oli alkanut tosiaan pyöriä kuin rantapallo tenavien käsittelyssä. Olin mennyt aivan seiniä päin muutaman kerran, kunnes tajusin ottaa sormuksen pois sormestani. Nyt ne molemmat sormukseni saisivat olla vitriinissä tallessa. Ilona taas ei halunnut lisätä ahdistuneisuuttani, joten hänkään ei aikonut pitää sormusta vakituisesti. Hän pitää sitä kuulemma silloin, kun sillä on mahdollisuus tehdä joku sika kateelliseksi. Silloin hän kuulemma laittaa aina molemmat omat sormukset sormiinsa.

- Mitäpä jos minä tiskaan? äiti nousi pöydästä.
- Meillä on näppärä kone, ei tarvitse, kielsin häntä.
- Höpsistä, kyllä minä joudan.
- Ilona, laitappas astiat koneeseen, käskin tyttöäni.

Olihan meillä astianpesukone, jota olin käyttänyt äärimmäisen harvoin. Vihasin koko rakkinetta itse, mutta Ilona oli opetellut käyttämään sitä. Minä olin aivan varma, että se loppasuu söi minun astioita kun sinne jotain joskus erehdyin laittamaan. Lisäksi se tuppasi vittuilemaan minulle. Aina kun olin avaamassa sen luukkua, se hurahti käymään ja kävi hetken. En tosin muista milloin olisin sillä itse viimeksi mitään pessyt, sillä yksin asuessa tiskiä oli tullut hyvin vähän ja silloin vieraat saivat tiskata itse omat astiansa.

- Ernesti, isä ilmestyi yllättäen viereeni.
- Häh? minulta putosi suu auki.
- Hullu, hullu, hullu, hullu, hän alkoi hokea kerta toisensa jälkeen.
- Oliko sinulla jotain asiaakin? ärähdin.
- Oli, mutta en kerro sitä hulluille, hähähäää.
- KAALEPPI KILARI! äiti karjaisi.
- Minä…tuota, isä mutisi.
- Niin minäkin, mutta en tuota, heitin takaisin hymyillen.
- Kysy nyt vaan, äiti hoputti isää.

Näin selvästi, että isällä oli jotain kysyttävää, mutta kun luonto ei antanut oikein periksi kysyä sitä hullulta pojaltaan, kun oma mieli luuli hänen itsensä olevan terve. Kuka sitä hullulta nyt asioita alkaa kyselemään, ei ainakaan kukaan omasta mielestä täysjärkinen.

- Onko sinulla, hähähähää, joutilaita cd-levyjä? isä sai viimein kakisteltua.
- O-on kyllä, mutta mihin? kummastelin pyyntöä, sillä vanhemmillani ei ollut cd-soitinta kuin autossa.
- Tästä ei puhuta sitten kiinalaisille, eihän? isä vannotti.

Vannoimme Pekan, Jaskan ja Ilonan kanssa kautta avaruusromun ja Pluton sekä Jupiterin kolmevaihteisen fillarin, ettemme kerro asiasta kiinalaisille. Vasta tämän jälkeen isä alkoi puhua sipisten, että hän laittaisi niitä cd-levyjä avaruusaluksensa keulaan ja perään. Jos joku toinen alus tutkaa häntä, niin säteet alkavat vain soitella niitä levyjä, eivätkä paljasta hänen sijaintiaan.

- Joo, totesin ja nousin pöydän äärestä.

Astelin makuuhuoneeseen ja otin cd-hyllystä viisi sellaista levyä, joita en ollut kuunnellut vuosikausiin niiden onnettoman sisällön takia. Ojensin ne isälle, joka repi levyt välittömästi koteloista ja tunki ne jonnekin asusteisiinsa. Äiti kohautteli olkapäitä, mutta näytti myös ok-merkkiä. Olihan tuo tietty yksi askel kohti suvaitsevaisempaa isää, sillä hän ei ollut pyytänyt minulta oikeataan koskaan mitään.

- Näyttää vahvasti siltä, että meidän pitäisi lähteä kohti kotia, äiti ilmoitti.
- Nytkö jo? hämmästelin.
- Niin, mutta mehän soittelemme taas huomenna.
- Joo, muistakin olla täsmällinen, vannotin häntä.

Isä oli jo odottelemassa eteisessä kun saattelin äidin sinne. Äiti otti mukaansa astiat mitkä oli tuonut tullessaan, mutta kaikki ruoat mitä jäi syömättä, jäi meille. Pekka ja Jaska huutelivat kilpaa pöydästä ja kiittelivät kakun makua ja ennen kaikkea sen isoa kokoa.

- Joko, joko, joko? isä inkutti termospullo tukevasti molemmissa käsissä.
- No jo, äiti naurahti.

Isä ruuvasi salaman termospullon korkin auki ja kopisteli sieltä jotain käteensä, jonka laittoi nopeasti suuhunsa. Hetken häntä katseltuani arvelin sen olleen purukumi. Käänsin kysyvän katseeni äitiä kohti, jolloin hän alkoi selittää:

- Isä on löytänyt tuon purkan avaruudesta ja sitä pitää ladata välillä tuossa kosmisessa termospullossa.
- Avaruuspurkka, avaruuspurkka, isä hoki ruuvatessaan korkkia kiinni.
- Kiitos paljon siitä kylpylämatkasta, siellä on niitä kivoja pieruammeita, Ilona hihkui ja halaili äitiäni.

Hyvästelin vielä molemmat vanhempani ja vannotin äitiä muistamaan soittamisen. Viimein hyvästelyt oli suoritettu ja vanhempani katosivat hissiin. Hissin nytkähdettyä liikkeelle, me palasimme Ilonan kanssa sisälle. Menimme keittiön ikkunaan katsomaan vanhempieni lähtöä pihalta. Vaikka isäni oli tavallinen pöllö, sai hän sentään autonsa pois pihalta ilman kommelluksia.

- Mikäs on päivän ohjelma? Ilona tiedusteli.
- Mennäänkö ampumaan haulikolla satelliittiantenneja? Jaska ehdotti.
- Mitä jos minä laulaisin jotain? Pekka kysyi.
- Tuota, entä jos me vaikka otettaisiin muutama mukillinen kossua? Ilona ehdotti ja kaivoi kaapista kossuputelin.

Kossu oli Ilonan suosikkijuomaa ja tehostaakseen tuota ehdotusta, hän otti pullosta pitkän huikan. Saatuaan röyhtäistyä, oli hänen nenän eteen ilmestynyt sekä Jaskan, että Pekan muki.

- Tuota, etkös sinä Pekka ollut enemmän niitä tötsyttelijöitä? tiedustelin häneltä.
- Tiedätkö mitä? hän sipisi ympärilleen vilkuillen.
- Nooh? sipisin takaisin.
- Minulla on myös Kari Tapio takauma.
- Ei voi olla totta, oletko sinä kuunnellut senkin musiikki? repesin totaalisesti.
- En, minä olen ryypännyt vaan yhtä kovasti, Pekka totesi ja repesi nauraa rätkättämään.

Mitäpä minä kieltelemään heitä viinan juonnista, vaan jokainen aikuinen tekee miten haluaa. Ilona kävi kaatelemassa myös minulle lasillisen raikkaanrapeaa koskenkorvan janojuomaa.

- Perseet olalle! Ilona hihkaisi ja kumosi lisää juomaa kurkkuunsa.
- Jeeeee, huusimme poikien kanssa kuorossa ja teimme vastaavat ranneliikkeet.

Yksi pullo ei kauan vanhentunut, joten Ilona kipaisi kaapista toisen, josta teki tasajaon kaikille paikalla oleville. Menimme niiden mukillisten kanssa olohuoneen puolelle.

- Perkele kun tekisi mieli räjäyttää jotain, Jaska manaili.
- Minä voisin laulaa, Pekka ehdotti.
- EI! karjaisimme kuorossa.
- Jospa minä vaikka hyräilen vähän.
- EI! tuli jälleen yksimielinen tuomio.
- Ei se mitään, en minä olisi kuitenkaan muistanut säveltä, saati niitä sanoja. Miksi ne sanat ovat aina niin vaikeita, Pekka jäi pohtimaan kossumuki kädessä ja katse naulittuna olohuoneen kattoon.




© Rauno Vääräniemi