www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

7.1.2007

133. Avaruus-Airam

Sekunnit olivat pitkiä ja äärimmäisen raskaita. Katselin rannekellosta niiden vaihtumista ja jokaisen sekunnin kohdalla ranne nytkähti hieman alaspäin. Viimein tilanne oli jo niin paha, että makasin kyljelläni rapussa ja kelloranne oli tiukasti lattiassa. Tahdonvoimani ei riittänyt enää nostamaan sitä ylös. Tämän johdosta jouduin kohtaamaan toisen mörön, nimittäin siivoojan moppimörön. Entä jos rappusiivooja tulee nyt ja moppaa minut sankoon? Päättyykö elämäni todella lipuveden liukastamana paikalliseen viemäriin?

- Ernesti, mitä sinä siinä lattialla teet? hissistä rappuun astunut äiti tiedusteli kantamuksiensa takaa.
- Elän.
- Voisitko auttaa näiden kantamusten kanssa, kun isäsi ei voinut ottaa mitään kantaakseen?
- Minä elän! riemuitsin ja pomppasin ylös kuin hullu kuullessaan vapauttavasta päätöksestä suljetulla.

Suorastaan tempaisin äidiltä kaikki hänen kantamukset ja painelin niiden kanssa puolijuoksua keittiöön. Laskin pakaasit keittiön pöydälle ja ryntäsin takaisin rappuun.

- Ernesti, minne sinä olet menossa? äiti kuului huutelevan jostain takaani.
- Oho, minulla taisi mennä lujaa, hämmästelin kun muu porukka oli jo eteisessä.

Olin tullut heidän ohitseen aika lujaa, sillä en kerinnyt edes rekisteröidä eteisessä olevan porukkaa. Myös isä oli ilmestynyt paikalle. Hänellä oli päässään umpikypärä, jossa oli Pluton kuva, siis sen Mikki Hiiren koiran. Kädessään isällä oli metallinen termospullo. Päättelin hänen tuoneen mukanaan jotain avaruusjuomaa, joten en puuttunut koko asiaan.

- Hullu, pthyi, isä ärähti ja yritti kaikesta päätellen räkäistä visiirin läpi.
- Koettakaa kestää, äiti huokaisi ja kätteli Ilonan ja kaverini.
- Ihana saada tänne joku joka osaa laittaa ruokaa, Ilona kilkatti onnellinen ilme naamalla.
- Alankin heti laitella purtavaa. Eivätkös ne sinunkin vanhemmat ole kohta täällä?
- On joo, äiti soitti pari minuuttia sitten ja kertoi olevan ihan lähellä.

Saatuamme vaihdettu kuulumiset, kehotin porukkaa siirtymään olohuoneeseen. Kaikki paitsi isä, tajusi puheeni ja pian olimme häntä lukuun ottamatta olohuoneessa. Tosin äiti suuntasi askeleensa välittömästi sieltä keittiöön ja alkoi purkaa tuomisiaan. Myös Ilona katosi keittiön puolelle äitiä auttelemaan ja astioiden paikkoja neuvomaan. Kerkesimme istua Pekan ja Jaskan kanssa varmaan viitisen minuuttia, ennen kuin isä asteli paikalle, tällä kerran ilman kypärää. Vasta nyt tajusin katsoa hänen asusteitaan tarkemmin. Isän jaloissa ja käsivarsissa oli jotain kummallista. Ihan kuin niiden ympärille olisi ollut köytetty auton halkileikattuja sisärenkaita. Myös asuntoon ilmaantunut voimakas kuminhaju tuki tuota teoriaani.

- Kapteenintuoli minulle, isä murahti ja meni televisiota lähinnä olevan nojatuolin viereen.
- Rauhaa mister, Pekka sanoi ja vaihtoi istumaan minun viereen sohvalle.
- Onko tuo pomminkestävä? Jaska viittoili metallista termosta.
- On, isä murahti ja piti termarista kiinni kaksin käsin.
- Avaruuspölytiivis? Jaska jatkoi.
- On.
- Miten avaruushäipymän kompensointi?
- Kalibroitu.
- Entä hiukkaskiihdyttimen aiheuttaman värinän sieto?
- Vaaka vai pysty? isä nosti katsettaan pullosta.
- Molemmat, Jaska heitti.
- Vedetty ristiin, isä murahti.
- Siis vaaka risti pysty, miten sen värinän sieto?
- Ei huolta, tämä on Avaruus-Airamin uusin malli, hähähähää, isä alkoi nauraa räkättään, niin että räkä tursusi hänen nenästään pitkin termospullon kylkeä.

Kyllähän minä tiesin Jaskan pystyvän vaikka mihin, mutta että hän osasi keskustella vielä isäni kanssa avaruusjutuista – oli jotain ennenkuulumatonta. Minulta ja kaikesta päätellen myös Pekalta tuo äskeinen keskustelu meni totaalisesti yli hilseen. Koska päässäni ei ollut hilsettä, se meni todella korkealta ylitse. Isä vaikutti todella onnellisen näköiseltä pidellessään räkäistä termospulloa käsissään.

- Taasko sinä iso mies tursastat, äiti tuli paikalle ja niisti isän nenän, sekä pyyhki pahimmat räät termospullosta.
- Uusi malli, hähähähää, isä jatkoi pulloa osoitellen.
- Mä oon rekkamies, okei, okei, okei, mä oon rekkamies, okei, okei, okei, Pekka alkoi äkkiä laulaa hoilottaa rasta heiluen.
- Älkää välittäkö, Matti Esko takautumia, Jaska huomautti.
- Miten se on mahdollista, että pesunkestävä Marley-fani saa Matti Esko takautumia? kummastelin hyvin epäselvää yhtälöä.

Jaska alkoi kertoa mistä kyseinen takauma oli peräisin. He olivat ottaneet taannoin kyytiin erään liftarin, jolla oli ollut kyseisen artistin levy mukanaan. Intohimoisena fanina tyyppi oli halunnut, että he kuuntelevat sitä levyä. Poikien pöllimässä autossa oleva cd-soitin vain jumitti jotenkin ja on soittanut siitä lähtien tauotta vain tuota yhtä kappaletta. Soitin käynnistyy kun autoon laittaa virrat päälle ja sammuu vasta virtojen katkettua.

- Minua ainakin vituttaisi, totesin hymyillen.
- Niin minuakin tekee, sillä voimakkuuspotikka on tässä, Jaska näytti taskusta kaivamaansa härveliä.
- Eikö sitä radiota saa irti autosta? kummastelin.
- Saa, mutta sen jälkeen auto ei enää käynnistynyt.
- Minä taidan kävellä, mikäli ainoa vaihtoehto autoilla on teidän auto, hihittelin.

Samassa ovikello alkoi soida. Ilona hihkaisi heti perään keittiöstä menevänsä avaamaan oven ja toivoi samalla minun tulevan tervehtimään vanhempiaan. Nousin sohvalta, mutta istahdin samalla takaisin. Nousin uudelleen, mutta niin myös istahdin jälleen uudelleen. Tein tuon varmaan kuusi tai seitsemän kertaa, ennen kuin elimistöni alkoi pysyä ajan tasalla. En voinut ymmärtää taaskaan kroppaani, että mistä helvetistä se oikein varoitteli? On se perkele, kun oma elimistö on minua itseäni viisaampi, perkele!

- Tuletko sinä Ernesti? Ilona kailotti.
- Tulenhan minä, kähisin ja lähdin varovasti kiertämään sohvaa.

Päästyäni käytävän päähän pysähdyin hetkeksi hämmästynyt ilme naamalla. Eteisessä seisoi kaksi Ilonaa ja joku pukumies. Suljin silmät ja avasin ne uudelleen. Tulos oli sama, Ilona oli kahdentunut eteisessä. Kokeilin vielä kikka kolmosta ja suljin toisen silmän. Mononäkö auttoi, sillä nyt totesin toisen Ilonan olevan vanhempi ja hieman lantioltaan leveämpi. Jatkoin matkaa toinen silmä kiinni. Pidin matkaa olohuoneesta eteiseen lähes täysin onnistuneena, ellei kolmea seinältä tippunutta taulua lasketa. Viimein olin Ilonan ja hänen vanhempiensa luona.

- Äiti ja isä, tässä on Ernesti, Ilona kilkatti.
- Matti Höpi, Ilonan isä sanoi kätellessään.
- Unelma, hänen äitinsä kuiskasi korvaani halatessaan minua.

Olin aivan varma, ettei Unelmalla ollut iltapukunsa alla mitään muuta kuin naku iho. Se vaan jotenkin iski tajuntaani. Matti sen sijaan oli puettu mustaan pukuun ja tummaan kravattiin, kuin olisi ollut hautajaisiin menossa. Seurasin Ilonan ja hänen äitinsä keskustelua, ja tulin siihen tulokseen, että he olivat kuin kaksi marjaa ikäerostaan huolimatta. Olemus ja ulkonäkö olivat niin samanlaisia, että heitä olisi luullut ennemminkin siskoiksi.

- Menemmekö peremmälle? Matti rykäisi.
- Isi on aina niin virallinen, Ilona hihitteli.
- Mennään vaan, sanoin ja lähdin edellä.

Matkalla minua alkoi vituttaa lattialla olevat taulut siihen malliin, etten tiennyt mitä niille olisin tehnyt. Jähmetyin niiden kohdalle. Vasta kun takanani ryittiin, keräsin taulut syliini ja kannoin ne olohuoneen takimmaiseen nurkkaan. Onneksi en harrastanut isoja tauluja, vaan nuo kaikki olivat sellaisia pieniä ja helposti kannettavia. Kahdessa niistä oli Naken kuva ja yhdessä erään tytön paljas pylly. Tuo taulu oli hyvin terapeuttinen, sillä kun asiat menivät päin persettä, oli hyvä ottaa asia aivan konkreettisesti silmien eteen.

- Hyvää päivää, Matti tervehti paikalla olevia.

Muut paitsi isäni vastasivat tervehdykseen. Äiti kävi jopa kättelemässä Matin ja esittelemässä itsensä ja isänsä. Pekka ja Jaska eivät nostaneet perseitään penkistä. Tiesin poikien olevan yltiövarovaisia vieraita kohtaan, joten en edes esitellyt heitä Ilonan vanhemmille. Ilonan äiti kätteli äitini ja huiskutteli kättään olohuoneessa jököttävälle kolmikolle. Ystäväni vastasivat huiskutukseen, toisin kuin isäni, joka vain tuijotti sylissään olevaa termospulloa.

- Istukaa, olkaa hyvä, kehotin Ilonan vanhempia ja istahdin sohvalle.

Matti istui aivan sohvan viereeni sohvan reunapaikkaan. Itse en halunnut päätypaikkaa, ettei kukaan vaan kippaa minua päädyn yli. Tuntemattomien ihmisten kanssa piti olla varovainen. Unelma tunki itsensä puoliksi väkisin minun viereen, vaikka Pekka yritti siihen ensin. Hän joutui lopulta tyytymän kulmasohvan seinänpuoleiseen divaaniosaan.

- Kaukaako sitä ollaan? Pekka tiedusteli rastaansa haroen Matilta.
- Ei kovin kaukaa. Ihan tästä samasta kaupungista.
- Se on harmi, se on hyvin harmi! isä avasi yllättäen suunsa.
- Anteeksi mitä? Matti ryki ja vilkaisi minua kysyvästi.
- Teillä siis ei ole mitään kokemusta avaruusajosta? isä jatkoi.
- No ei taida olla.
- Haa, nyt valehtelette, isä pomppasi ylös tuolista ja tuli Matin eteen osoittelemaan hänen olkapäätä.
- Anteeksi nyt herra, Matti jatkoi virallista rykimistään.
- Kuun pölyä, aivan selviä kuun pölyhiukkasia olkapäillä, hähähää, isä alkoi räkättää.

Samassa äiti suorastaan singahti paikalle ja hänen kädessään ollut puinen kauha kopsahti kerran isän nuppiin. Johan hiljeni kerrasta, kuin hullu saatuaan iltalääkkeen sijasta lasillisen pirtua. Isä ähkäisi kerran ja palasi takaisin kapteenin tuoliinsa. Matti jäi katselemaan isää jotenkin epäileväinen ilme naamallaan. Unelma sen sijaan laittoi kätensä minun polvelle ja puristi siitä varovasti. Yritin nielaista, mutta nielaisu juuttui kurkkuun ja tunsin alkavani muuttua siniseksi.