www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

31.12.2006

132. Okei

Kerkesimme jutella Pekan kanssa vain pari minuuttia ennen Ilonan ilmestymistä keittiöön. Hän oli pukenut päälleen villapuseron ja vittumaisen vihreät farkut. Farkut olivat niin tiukat, että neiti näytti todella herkulliselta näin miehisestä näkökulmasta. Unohdin jopa sen vihreän värin hänen muotojaan tiiraillessa.

- Heipskukkuu Pekka, Ilona hihkaisi ja hyppäsi miehen kaulaan, antaen tälle pari märkää pusua poskelle.
- Ouvouvouvouuuu, Pekka karjaisi kattoa kohti kun Ilona löysäsi otteensa hänestä.
- Ihana nähdä teitä, Ilona jatkoi.
- Minusta me olemme myös ihanananania, Pekka selitti rastaansa haroen.
- Otatko jotain, voisin laittaa vaikka kahvia?
- En ota, mutta tee kävisi.
- Okei, minulla on sellaista vihreätä teetä, joka maistuu aivan saatanan pahalle, Ilonan ilmoitti ja pyörähti hellan viereen kaappeja tutkimaan.
- Kuulostaa toimivalta, Pekka totesi ja istahti pöytään.

Minä puolestani aloin kaivella muistiani, sillä muistelin Pekan juoneen ainakin ennen kahvia. Tosin hänen mielihalut muuttuivat aika tiuhaan, kuten muillakin syntymähulluilla. Ystäväni olivat siitä mukavia, ettei heidän kanssaan kangistunut kaavoihin tai vuosikymmenien pinttyneisiin tapoihin. Koskaan kun ei tiennyt mistä he pitivät tai mitä he söivät. Ai miten elämä olikin vapautuneempaa mitä normaali-ihmisten rajoittuneisuuksien kanssa.

- Joko olet levyttänyt? tiedustelin ystävältäni.
- Joo, melkein. Meillä on melkein yksi biisi levyllä.
- Melkein?
- Tuli vähän kiire lähtö sieltä musiikkistudiolta ja se biisi jäi kesken. On se silti ihan hyvä.
- Okei.
- Just se, mistä arvasit? Pekka riemastui.
- Varmaan hullun tuurilla.
- Hähähähää, niin varmaan, hähähää, Pekka nauraa räkätti niin, että pelkäsin tosissani seinien räkääntymisen puolesta.

Pekka kertoi kappaleen nimen olleen aika kovan työn takana. He olivat miettineet sitä Jaskan kanssa alun kolmatta vuotta. Lopulta Jaska oli sanonut, että ”okei” ja nimi oli ollut siinä. Pekka oli yrittänyt rekisteröidä tuota nimeä itselleen ja oli hakenut siihen jopa suojaa muita käyttäjiä kohtaan. Kerta toisensa jälkeen hänet oli paiskattu pihalle erinäisistä virastoista ja lukemattomia oli myös ne kerrat, jolloin puhelu oli katkaistu ilman mitään näkyvää syytä.

- Tää on ankea maa, Pekka voivotteli kohtaloaan tuohon biisin nimen suojan hakemiseen viitaten.
- Käytä sinäkin toisten kappaleiden nimiä, ehdotin mieleeni tullutta asiaa.
- Joo, laitankin sille levylle kaikkien toisten biisien nimet, hän innostui.

Todella mahtavaa, että saatoin olla musiikillisesti suuntautuneelle ystävälleni avuksi. Mistäs sen parempi fiilis voisi tulla, kuin ystävän auttamisesta, ellei naisten kanssa vehtaamista lasketa mukaan eikä Mersulla ajamista.

- Tuota, olenko minä ajoissa? Pekka uteli huolestuneena.
- Olet joo. Miksi moista kysyt?
- No kun se yksi muija lähti pois. Entä jos muutkin vieraat ovat lähteneet jo pois?
- Ehei, kohta tänne tulee minun ja Ilonan vanhemmat. Eipä tänne teidän lisäksi sitten muita tulekaan. Otatko viinaa?
- En minä, mutta jos saan lainata parveketta, käyn tempaisemassa tötsyt.
- Ihan sama, kunhan et vaan kuseksi sinne tai tee mitään muutakaan, joka voisi vituttaa minua myöhemmin.
- Ookkei, homma hoidossa.

Ilona jatkoi teeveden keittämistä, jossa vaikutti olevan jonkin sortin ongelmia. Seurasin sivusta häntä ja kohta homma alkoi sujua toivotulla tavalla. Ilona ei ollut muistanut laittaa kattilaan ollenkaan vettä, siinä syy epäonnistuneeseen alkuun.

- Syödään vähän lakua, syödäänhän, Ilona tuli luokseni ison lakupussin kanssa.
- Rapina, hihkaisin ja tökkäsin rapisevaa lakupussia kylkeen.
- Rapina myös, Ilona hihkaisi ja survoi suuhuni pussista kaivamansa lakun.
- Mmmmm, hyvää, maiskuttelin.
- Erkkuliin, minun pitää kertoa jotain äidistäni, Ilona mumisi suu täynnä lakua.
- Se on susiruma vai? ehdotin.
- Ei, mutta se on niin sanottu nymfomaani.
- Onko se sukuvika? innostuin asiasta.
- Mistä arvasit? Ilona ilahtui ja tunki lisää lakua suuhuni.
- Tunnen sen tyttären, rutistin häntä pepusta.
- Hyvä juttu, minä jo pelkäsin, että sinä suutut, jos se alkaa ehdotella jotain kikkelileikkejä.
- Enhän minä, mitä noista, ja suuttuako pitäisi. Pois sellainen ahdistuneisuus minusta, heilautin kättä ja tuikkasin pusun Ilonan suulle.

Samassa vesi alkoi kiehua ja Ilona ryntäsi hellan ääreen katkaisemaan virran levystä. Hänen kaadellessa vettä kuppiin, tuli Pekka takaisin parvekkeelta. Hän vaikutti olevan elämänsä vedossa, sillä matkalla heitetty voltti ei onnistuisi kovin huonossa vedossa olevalta.

- Ei sit mitään pillereitä sekaan, hähähähää, Pekka räkätti istahtaessaan takaisin pöydän äärelle.
- Parit paskalääkkeet livautin sekaan, en muuta, hihihii, Ilona kikatti liotellessaan teepussia vedessä.

Keittiöstä leviävä haju oli sitä luokkaa, että minä en ainakaan laittaisi mokomaa ainetta suuhuni. Pyysin Ilonaa tuomaan samalla minulle kunnon tujauksen kossua. Jos heittäisin nyt heti lasillisen sitä nassuun, niin isäni tapaaminen voisi mennä huumorilla. Äiti ei kyllä tykännyt, että ryyppäsin, mutta nyt oli pakko vähän lieventää henkisiä kärsimyksiä. Juuri kun Ilona toi juomat pöytään, soi ovikello.

- Isä, parahdin ja kippasin lasillisen kossua yhdellä ryypyllä.
- Äiti, Pekka sanoi ja kippasi teemukillisen suuhunsa samalla nopeudella.

Jäimme molemmat katselemaan ihmeissään Pekkaa ja hänen kommenttiaan. Mistä se äiti-sana oli oikein tullut? Pikkaisen minua myös vaivasi lähes kiehuvan teemukillisen juominen kerralla. Nähtävästi kuuma juoma vaikutti jollain tapaa Pekassa, sillä hänen naamansa muistutti vahvasta rusketuksesta huolimatta keitettyä rapua. Mitään hän ei sanonut, istui vain hiljaa ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen.

- Ai niin, se ovikello, Ilona heräsi ja pinkaisi eteiseen.
- Ihanaa, sinä tulit, kuului hetkenpäästä hänen kilkatus.
- Varovasti hyvä neiti, olen herkkä räjähtämään, erittäin herkkä, kuului eteisestä Pontin Jaskan äänellä.
- No helvetti, Jaskahan se siellä, ryntäsin itsekin eteiseen tervehtimään kamuani.
- Ernesti, etkä edes itke yhtään, Jaska hörähti ja laski kädessään olleen pumppuhaulikon lattialle.
- Et ole muuttunut sitten viime näkemän, viittoilin lattialla olevaa asetta.
- Kyllä olen, olen nyt entistä salaisempi agentti.
- Miten salainen? Ilona tivasi ja halasi Jaskaa.
- No, niin salainen, etten itsekään tiedä olenko agentti vai en?
- Ohhoh, Ilona hämmästeli.
- Sanopas muuta. Kyllä tämä elämä on yhtä helvettiä kun on näin salainen, mitä minä.

Kehotin ystävääni astelemaan peremmälle ja laittamaan aseensa jonnekin muualle, kuin eteisen lattialle. Vaikka en voinut sietää aseita, en alkanut pahoittaa Jaskan mieltä käskemällä hänen viedä ase ulos. Kun asiaa ajatteli toiselta kantilta, saatoimmehan me olla vaikka minkälaisen kansainvälisen terroristi-iskun seuraava kohde. Ihan hyvä vain, että Jaska otti nämä asiat ammattimaisen vakavasti.

- Kabuuum! kuului samalla pihalta ja ikkunat helisivät perään paineaallon voimasta.
- Mikä helvetti tuo oli? nostin päätäni käytävän matosta, johon maastouduin.
- Pekka, tarkasta tilanne, viereeni maastoutunut Jaska huusi.
- Varmaan lintu tai jotain.
- Mikä se tai jotain on? huusin puolestani hänelle.
- Onhan siihen konttiin voinut nojata joku naapuri, tuli vastaus.

Jaska rauhoitteli, ettei siellä ainakaan kuollut kukaan tuttu, sillä mehän olimme kaikki täällä sisällä. Varmistin nopeasti, ettei Ilona ollut loukkaantunut ja huokaisin helpotuksesta. Marssin sen jälkeen keittiön ikkunan ääreen ja katsoin pihalle. Kontti oli yhä paikallaan eikä sen luona näkynyt mitään raatoja. En tosin nähnyt tarkasti sen etupuolelle, mutta tuskin sielläkään mitään olisi. Olin peräytymässä ikkunasta, kun silmiini sattui tuttu auto. Isä ja äiti olivat juuri tulossa kohti meidän parkkipaikkaa.

- Äiti, isä, karjaisin ääneen ja jouduin paniikkiin.

Ryntäsin makuuhuoneeseen ja siellä sängyn päälle. Paukutin päätä seinään kuusitoista kertaa nopealla rytmillä ja ryntäsin sen jälkeen olohuoneeseen. Menin sohvalle ja tungin pääni sohvatyynyjen alle, lällätellen samalla jotain rumaa ja kaunista. En kestänyt sitäkään kovin pitkään, joten ryntäsin vessaan ja vedin vessan kahdeksan kertaa. Vettä tosin tuli vain ensimmäisillä kerroilla, mutta mitäs pienistä. Vasta kun työnsin pääni pyykinpesukoneeseen ja huusin perkeleen kolmekymmentäkolme kertaa, alkoi tilanteeni parantua. Olin jo tosin niin loppu, että sekin saattoi olla syy helpottuneeseen olotilaani.

- Tekisitkö tuon uudelleen, jotta saan sen videolle? Jaska pyysi vessan ovella seisoen, kädessään joku minimaalisen pieni videokamera.
- En jak-sa, läähätin kuin kuusitoista narttua astunut uroskoira kolmenkymmenenkahdeksan ja puolen asteen helteellä.
- Ernesti, ne ovat jo rapussa, minä kuulen ääniä, Ilona selitti Jaskan takana.
- Kuuletko, sinäkin? Pekka kuului kysyvän jossain etempänä.

Astuin ulos vessasta ja suunnistin horjuvin askelin asuntoni ulko-ovelle. Tönäisin oven auki ja räkäisin rappuun. Toivoin suunnattomasti, että isä liukastuu siihen räkään ja unohtaa kenen isä hän on.




© Rauno Vääräniemi