Avasin silmäni ja totesin makaavani täysin alastoman nuoren naisen vierellä. Minun ei tarvinnut edes kurkotella, jotta näkisin hänen pienet kiinteät rintansa. Onneksi en harrastanut seksiä humalassa hänen kanssaan, joten muistin viimeyön tekemiset hyvin tarkkaan. Viime yö ei harmittanut, mutta tämä aamu ahdisti minua suunnattomasti. Minä en halunnut herätä koskaan vieraassa paikassa. Nousin ylös sängystä ja totesin olevani ilman vaatteita. Paniikkini paheni, missä ovat minun vaatteet? Säntäsin ulos makuuhuoneesta ja tulin käytävälle. Käytävän päässä näytti oleva olohuone, joten suunnistin sinne. Huomasin vaatteeni sohvalla, joten oloni helpottui hieman. Menin sohvan eteen polvilleen ja aloin takomaan päätäni paksuun mattoon.
- Tämä ei saa toistua, tämä ei saa toistua, tämä ei saa toistua, hoin takomisen tahtiin.
- Huomenta Ernesti, kuului Sarin hihkaisu olohuoneen kulmalta.
- Jaa huomenta, sanoin hämmästyneenä ja nostin pääni ylös.
- Pudotitkos jotain?
- En, yritin vaan takoa itselleni järkeä päähän, sanoin noustessani ylös matolta.
- Haluatko jotain? Sari tiedusteli täysin alastomana.
Joku osa minussa halusi aivan suunnattomasti tuota alastonta nuorta naista, mutta herääminen vieraassa paikassa ahdisti niin, että ohitin todella helposti tuollaiset halut. Aloin pukemaan vaatteitani päälle.
- Etkö todellakaan halua mitään? Sari sanoi kiusoittelevasti ja levitti hieman jalkojaan.
- Kahvia, jos se onnistuu kohtuullisen nopeasti, mutisin puseroa päälle kiskoessani.
- Kahvia?
- Maidon kanssa kiitos.
- Ihan miten vaan, Sari totesi pettyneenä ja lähti paljas peppu keikkuen kohti keittiötä.
Jäin olohuoneeseen, sillä minua ahdisti olla samassa huoneessa alastoman naisen kanssa. Kotona tämä olisi ollut paljon helpompaa, olisin voinut jatkaakin viimeöisiä harjoituksia Sarin kanssa.
- Laitanko television päälle, Sari kysyi jälleen olohuoneen nurkalla.
- Älä, minulla on hieman huonoja kokemuksia siitä.
- Televisiosta? Sari ihmetteli.
- Siitä juuri, pistä enneminkin radio soimaan.
- Okei.
En olisi pyytänyt häntä laittamaan radiota päälle, jos olisin tiennyt sen sijaitsevan kirjahyllyn vieressä olevan lasisen räkin alaosassa. Katsellessani tätä pystyssä olevaa paljasta takapuolta, minua alkoi vaan vituttaa entistä enemmän tämä vieraassa paikassa herääminen. Miten ihminen voikin olla niin tyhmä, että menee vapaaehtoisesti vieraisiin paikkoihin ja kärsii niiden takia hirmuiset tuskat? Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin istuvani omalla sohvalla. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä kahvinkeitin piti erilaista ääntä, kuin kotona. Myös minun kahvinhimo meni ohitse. En ollut enää ollenkaan varma, että pystynkö juomaan tuollaisen omituisen pörpötyksen säestämänä valmistunutta kahvia. Äänestä päätellen osa kahveista oli varmaan jo keittiön seinillä. Seurasin katseellani Sarin poistumista olohuoneesta ja mietin miltä hän mahtaisi näyttää minun asunnossani. Kahvinkeittimen pörpötys loppui ja Sari ilmestyi olohuoneeseen tarjottimen kanssa. Tarjottimella oli kaksi kuppia kahvia ja kaksi munkkia.
- Ole hyvä, Sari sanoi ja ojensi minulle toisen kupin.
- Kiitos.
Kahvissa oli maito valmiina, joten saatoin juoda sitä saman tien. Sari otti munkin käteensä ja haukkasi siitä ison palasen, sillä seurauksella, että hillot purskahtivat hänen toiselle rinnalleen.
- Voisitko auttaa? Sari sanoi ja osoitti rintaansa.
Tuijotin tuota rintaa pitkin hitaasti valuvaa mansikkahilloa ja yritin keksiä syyn tähän aamuiseen pompottamiseen. Mielestäni jokainen saa hoitaa omat hillonsa tisseiltään ihan yksin. Minähän en siihen koske, siitä saa vain kädet tahmeiksi. Pahimmillaan unohdan pestä ne tahmeat kädet ja kosken niillä Mersun rattia ja ovenkahvoja. Mielestäni tuon hintaluokan autoon ei kuulu mansikkahillolla voidellut ovenkahvat ja ratti.
- Kenet minä voisin soittaa apuun? Tiedustelin Sarilta ja viittasin valuvaan mansikkahilloon.
- Hölmö, nuolaise se pois, Sari naurahti.
- Ai kielelläkö? Kysyin ja mietin mahtaako se olla edes terveellistä.
- Pian pian, tai kohta saat nuolla sen paljon alempaa, Sari kihersi.
- Okei.
Laitoin varmuuden vuoksi silmät kiinni ja nuolaisin mokomankin, paniikin aikaan saaneen mansikkahillon suuhuni. Maistelin sitä varovasti ja totesin, ettei se ollut mitenkään pahaa. Onneksi minun ei tarvinnut koskea siihen käsin. Kielen voin pitää aina suussa, joten siihen mahdollisesti jäänyt tahmeus ei tarttuisi muualle.
- Kiitos, Sari sanoi ja huokaisi perään.
En viitsinyt kommentoida enää koko hommaa, vaan kaadoin kahvia kurkkuuni. Omaan munkkiin en koskenut, sillä en halunnut mitään alastonta naista nuolemaan minun puseroni rinnusta. En voisi mitenkään mennä ihmisten ilmoille iso punainen lährä rinnuksilla. Joku voisi luulla minua todella köyhäksi ja säälittäväksi tapaukseksi.
- Menen ottamaan lisää kahvia, sanoin Sarille ja nousin sohvalta.
- Mene vaan, minulle riittää tämä yksi kuppi mainiosti.
Menin keittiöön ja katselin tarkkaan sen seinät. Nähtävästi Sari oli jo kerinnyt pyyhkiä kahvinkeittimen sinne roiskimat kahvit. Mielestäni kahvinkeitto tällaisella keittimellä on aivan turhan vaivalloista. Otin keittimen virtajohdon pois seinästä ja leikkasin sen töpselin irti, käteeni sattuneella isolla veitsellä. Leikatun johdon pään työnsin leipäkoriin, joka oli ihan keittimen vieressä. Irtonaisen töpselin tungin taskuuni. Nyt Sarin ei tarvitse enää kärsiä terrorisoivasta keittimestään. Kaadoin pannusta itselleni kupillisen kahvia ja otin jääkaapista siihen maitoa. Saatuani sekoituksen kohdalleen, palasin kupin kanssa olohuoneeseen.
- Etkö syö munkkiasi? Sari tiedusteli minulta.
- Ei ole nälkä, vastasin hänelle, vaikka todellisuudessa syy oli hillossa.
- Saanko minä?
- Ota pois vaan, vastasin helpottuneena.
Nyt minun pitäisi korkeintaan uusia tuo paljaan rinnan nuolaisu, eikä kulkea loppupäivää punainen lährä puserossa. Seurasin Sarin munkinsyöntiä ja totesin hillon päätyvän tällä kertaa hänen suuhunsa. Ainoastaan munkin päällä ollutta sokeria varisi hänen tahmealle rinnalleen ja syliin. Minä en kyllä ala nuolemaan jokaista sokerimurusta. Nuolkoon itse, tai hankkikoon koiran. Munkin syötyään Sari ilmoitti menevänsä suihkuun. Minä jäin istumaan sohvalle. Melkein välittömästi alkoi Sarin kännykkä soida pöydällä. Katselin sitä ja totesin soittajan olevan Juuso.
- Kuka soittaa? Sari huusi vessasta.
- Juuso, huusin takaisin.
- Vastaa siihen ja sano, että soitan kohta takaisin.
Minua hieman epäilytti vastata toisten ihmisten puhelimiin, niillähän saattaa olla vaikka seuranta päällä. Sarihan saattaa todellisuudessa olla venäjän mafian juoksutyttö tai vaikka sellainen kettutyttö. Koska puhelin soi itsepäisesti, otin sen käteeni ja vastasin.
- Sarin puhelimessa yksi nykyinen hullu, sanoin reippaalla ja kuuluvalla äänellä.
- Haloo, missä oli? Juuso tiedusteli hämillään.
- Juurihan minä sanoin, että Sarin puhelimessa.
- Jaa Sarin. Missä Sari on?
- Suihkussa, tulee aivan kohta.
- Kukas sinä oikein olet? Juuso uteli.
- No, se äsken sanomani nykyinen hullu.
- Hei, sä oot se Mersu-mies sieltä pizzeriasta, Juuso oivalsi.
- Jep.
- Olet sä ollut siellä koko yön?
- Olen ja ettei tarvitse joka asiaa kysyä, niin nussin tuota näpsäkkää neitoa pitkän aikaa illalla ja vielä aamulla nuolin sen tissin.
- Öh, Juuso totesi vaisusti.
- Oliko sinulla jotain asiaakin, kun kerran soitit? Utelin häneltä.
- Minä en tiedä, Juuso mutisi.
- Okei, soita sitten uudemman kerran, kun tiedät, sanoin ja katkaisin puhelun.
Olisikohan minun pitänyt antaa Juusolle tohtori Psykon puhelinnumero? Psyko sanoo aina, että jokaiselle asialle ja teolle pitää olla jokin tarkoitus, vaikka huonompikin. Jos tuolla Juuson puhelulla ei ollut mitään tarkoitusta, hän saattoi olla vaikka hoidon ja lääkityksen tarpeessa. Tohtori Psykoa miettiessäni, totesin olevani aika hyvässä kunnossa myös tänään. Olin selvinnyt tästä aamusta todella vähin vitutuksin ja ahdistuksin.
- Mitä sillä Juusolla oli asiaa, Sari kysyi olohuoneen nurkalta ja kuivaili samalla hiuksiaan.
- Ei se tiennyt itsekään.
- Vai niin, no soitan hänelle sitten myöhemmin, Sari tuumasi naurahtaen.
Katsoin kelloani ja totesin minulla olevan kohta kiire kotiin, äidin soittoaika on kolmen vartin päästä. Halusin olla kotona hieman aikaisemmin, jotta olisin täydellisen tasapainoinen puhelun tullessa.
- Minun pitää mennä, sanoin ja nousin ylös sohvalta.
- Nähdäänkö vielä joskus? Sari tiedusteli.
- Riippuu mitä olet vailla? Kysäisin kenkiä jalkaan laittaessani.
- Isoa ja kovaa, Sari kuiskasi korvaani.
- Selvä, tuon seuraavan kerran tullessani ratakiskon pätkän, sanoin ja painoin asunnon oven kiinni.
Kävelin portaat alas, en luottanut tämän talon hissiin vieläkään. Neljännen kerroksen kohdalla yksi mummeli huusi perääni.
- Eikö hissi toimi?
- Toimii se, minä en, vastasin ja jatkoin matkaa kohti pohjakerrosta.
Alas päästyäni se mummeli oli minua vastassa.
- Poika, miksi sinä vittuilet vanhalle ihmiselle?
- En minä vittuile, olen syntymähullu ja hieman rikki noiden hissien suhteen, selitin tilanteeni.
- Voi sinua poika parkaa, mummeli niiskutti.
- Menisitte tuonne ulos, en halua omalletunnolleni talon sisäistä tulvaa, sanoin mummolle ja poistuin pihalle.
Sää oli todella mahtava, suorastaan ärsyttävän mahtava. Olin ihan varma, että tämä oli joku sääpellen juoni. Otin varmuuden vuoksi läheisestä roskiksesta pahvipalasen ja kävelin sen alla autolle. Taas sai sääpelle juonineen pitkän nenän. Vaikka se olikin päässyt televisioon ja oli olevinaan nokkela, olin minä vielä nokkelampi.