www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

29.10.2006

123. Muuttomiehet

Minulle tuli hyvä olo äidin puhelusta, kuten aina ennenkin. Hänen äänensä oli niin rauhoittava, vaikka siellä olisi asiat miten hullusti tahansa. Isän kohtalo ei minua huolestuttanut, sillä se oli elämässään selvinnyt aina jollain tapaa, tosin milloin enemmän ja milloin vieläkin enemmän kolhittuna. Isä erosi minusta suunnattomasti siinä, että hän kolhi aina itseään ja joutui tempauksistaan putkaan ja muihin hankaluuksiin. Välillä jopa luontokappaleet olivat rankaisseet isääni hänen tekemisistään tai tekemättä jättämistään.

Luontokappaleista minulle tuli mieleen yksi kerta, kun isäni päätti suuressa viisaudessaan lyödä rahoiksi myymällä jäniksiä. Isän suunnitelma oli myydä ne elävinä eteenpäin. Jollain opilla hän onnistui pyydystämään niitä kolme ja sulkemaan pupujussit autotalliin. Seuraavana päivänä oli autotallissa olleesta autosta syöty penkit ja jyrsitty kaikki mahdollinen mihin jäniksen talttahammas vaan pystyy. Isän jahdatessa yhtä jänistä, saivat kaksi muuta auton vapaalle ja valumaan isän päälle. Isä ei ollut tuon tapahtuman jälkeen enää väittänyt itse tekemäänsä autotallin lattiaa suoraksi. Oltuaan kuusi tuntia auton ja takaseinän välissä, oli jänisbisnes saanut jäniksille mieluisan lopun – se oli loppunut ja puput pääsivät vapauteen.

- Ernesti, ne muuttomiehet ovat ovella Ilona tuli kertomaan.
- Njaa, olivatko ne sellaisia rumia ja haisevia?
- Ehei, vaan sellaisii hyvännäköisii ja ihaniii, voih.
- Vaaleita viikinkejä tietty, murahdin.
- E-eei ihan, mut melkein, Ilona karahti punaiseksi.
- Ne ovat intiaaneja, keksin äkkiä hänen naamastaan.
- Thihihii, ei sentään.

En kestänyt enää tätä arvoitusleikkiä, vaan nousin sohvalta ja kävelin eteiseen katsomaan niitä muuttomiehiä. Olisi varmaan pitänyt mennä hitaammin, sillä siellä minua odotti sellainen kulttuurishokki, jota en ole aikaisemmin kokenut.

- Ööö, ymmummööö, öh, mumisin miehiä katsellen.
- Laku, moi! ensimmäinen mies tuumasi.
- Minä Musti, terve, toinen sanoi perään.
- Hau hau, minä Ernesti, ryin kurkkuani.
- Me muuttofirma ja tuota tavat tänne, Laku sanoi hymyillen.
- Hyvä vai huonot?
- Hyvä tavara, hän korjasi.
- Ilona, joko kerkesit vilauttaa tavaraasi näille hemmoille, kun ne kehuivat tavaran olevan hyvä? kysyin häneltä.
- E-een, en minä tällä…kertaa…vielä.

Olin odottanut jotain satakuusikymmentä kiloisia kaljamahaisia elämäänsä kyllästyneitä suomipoikia muuttomiehinä, mutta edessäni seisoi kaksi erittäin treenatun kropan omaavaa tummaa miestä. Päätin testata noita miehiä vähän paremmin, ennen kuin päästäisin ne asuntooni. Etteivät ne vaan ala anomaan jotain turvapaikkaa päästyään minun olohuoneeseen. Silloin en pääsisi niistä eroon muuten kuin polttamalla koko asunnon.

- Kalevala, karjaisin yllättäen.
- Tadaa, Musti hihkaisi ja tempaisi auki haalareiden yläosan.
- Täh, mitä tuo on? osoittelin hänen paidassaan olevaa kuvaa, jossa oli mies traktorin päällä.
- Väenämöenen, se kyntä meitä pelto.
- Että ihan kyntömiehiä, mutisin katsellessani tuota lihaksikasta kaksikkoa.
- Me muuttomiehiä, Väenämöenen kyntömies, Musti korjasi hymyillen.
- Saako pojat tuoda minun tavarat tänne? Ilona kärtti.
- Olkoot, kunhan eivät rupea lisääntymään täällä, lupasin.

Mihin tämä maailma oikein olikaan menossa? Ensin tehdään vessanpöntöistä raketteja ja sitten eteisessäni seisoo kaksi yön Timoa muuttofirman haalarit päällä. Seuraavaksi varmaan ovelle ilmestyy eskimo myymään grillejä ja aurinkovoidetta. Ei minulla mitään noita ihmisiä vastaan ollut, ne vaan järkyttivät minua erilaisella roolillaan. Olin tottunut itse järkyttämään, enkä suinkaan olemaan järkyttyneiden listalla. Ilonaa nuo muuttomiehet eivät näyttäneet haittaavan, vaan hän kävi aina tilanteen niin salliessa kokeilemassa kädellään jommankumman peppua. Työntäisi sitten kerralla sormen niiden perseeseen, kun kerran niin kiinnostaa, puhisin katsellessani mokomaa lääppimistä.

- Tuleeko sitä tavaraa paljonkin? utelin Ilonalta.
- Laatikoita tulee aika paljon, mutta huonekaluja aika vähän. Ajattelin vuokrata huoneiston osittain kalustettuna.
- Mitä tänne tulee?
- Kaksi pientä lipastoa ja yksi tietokonepöytä ja sen tuoli.
- Eikö muuta?
- E-ei, eihän tänne oikein sovikaan.
- Hyvä, minä jo kerkesin huolestua että tästä tulee joku vitun huonekalukirppis, huokaisin ääneen.
- Ei Erkkuli, enhän minä sinulle sellaista voi tehdä, Ilona lohdutteli minua ja pussasi suoraan suulle.
- Tuota, mistä sinä oikein tämän muuttofirman löysit?
- Niin tuota, kun ne oikeastaan löysivät minut tai minä löysin ne meiltä tai jotain siltä väliltä, Ilona sekoili.
- Ahaa, nyt minä ymmärrän, sinä olet jakanut persettä noille ja ne maksaa sen nyt työllä, hihkaisin äkkiä.
- Niin no, kait se sit on niin tai jotenkin sillai, Ilona painoi päätään alaspäin.
- Hei, mitä tuosta, ei se tavara siitä kulu. Tiukalta se tuntuu vieläkin, lohduttelin häntä.
- E-etkö suutukaan?
- Pyh, mitä tuosta, onhan se hyvä, että joku auttaa poikia sopeutumaan uuteen kotimaahansa.
- Erkkuli, sinä olet niin jalo ihminen, voih, Ilona kapsahti kaulaani.
- Hullu ei vitun höyläämisestä hermostu, mutta syöppä sen eväät, murahdin takaisin.
- Niin, minä tiedän sen, Ilona naurahti ja pussaili minua lisää.

Muuttomiehet kävelivät yhden kerran meidän ohitse seiniä pitkin, mutta kuultuaan minun kommentin, he palasivat takaisin aivan normaalisti. Vaikka nuo jätkät olivat isoja karpaaseja, eivät ne Ernestiä, siis minua, voittaneet koossa. Luoja oli suonut meikäläiselle sen verran kokoa joka suhteessa, niin kalun kuin muunkin fyysisen ulottuvuuden suhteen, että harvoin tuli vastaan isompia karjuja. Siinä oli yksi syy, miksi minä en ajanut millään vitun Toyotalla, vaan auton kokoisella autolla – ässäsarjan Mersulla.

Olin ollut pitkään suljetullakin ainoa henkilö, jonka ei tarvinnut turvallisuusseikkojen mukaan syödä puuroa. Sitten sinne oli tullut Pontin Jaska ja Marlosen Pekka. Pekka nyt oli laiha, mutta Jaska melkein minun kokoinen, joten sitten meitä oli kolme, joille ei tarjoiltu puuroa. Sen päätöksen, ettei meille tarjoiltu puuroa, oli tehnyt hoitajien ammattiliitto. Tosin tuo päätös oli tullut vasta siinä vaiheessa, kun olin nuijinut kuusitoista hoitajaa puurokattilaan. Kaikkia ei toki samalla kertaa, mutta aika lyhyellä aikajaksolla kuitenkin. Hulluthan eivät perkele puurosta pidä! Onneksi nuo ajat ovat jo takanapäin, enkä ole enää yhtä väkivaltainen. Siellä annettavat lääkkeet tekivät mielestä kovin ailahtelevan.

- Asia selvä rouva, me olla valmia, Laku tuli kertomaan.
- Neiti vielä, en ole naimisissa, thihihii, Ilona tirskui.
- Tavara sisällä, me olla valmia, Laku toisti.
- Miten menee muuten? Toyotallako ajelette ja vuokralla asutte? utelin pojilta.
- En me, mulla Mersu ja asua iso omakotatalo tuolla Kaunisainen, Laku hymyili.
- Elä perkele, että ihan Mersumiehiä?
- Kyllä, väykky alla, mies hymyili.
- Entä kaveri? osoittelin toista muuttomiestä.
- Kerava asu ja auto olla myös Merssu, ässäläinen.
- No perkele, siinähän on asialliset jätkät. Mikä se teidän muuttofirman nimi olikaan?
- Mersulla liikahtaa, Laku vastasi.
- Joo, kyllähän minä sen tiedän, että Mersulla liikahtaa, mutta sen firman nimi.
- Se olla se nimi, Musti vakuutteli.

Ilona puuttui keskusteluun ja kertoi poikien firman nimen olevan juuri se. Heillä on kuulemma kalustona vain pelkkiä Mersuja. Myös heidän perhe ja koko suku ajoi pelkillä Mersuilla firman nimen mukaan. Poikien firmassa oli kuulemma kymmenen erikokoista muuttoautoa. Tämä oli aikamoinen kulttuurishokki ihan omassa asunnossa. Oikeastaan olin tosi tyytyväinen tilanteeseen, sillä Ilona olisi saattanut valita muuttofirman paljon huonomminkin.

- Ilona, sinä sitten valitsit todella asiallisen muuttofirman, kehuin häntä.
- Niin, minulla on hyvä maku kikkeleiden suhteen, khihii, hän tirskui.
- Mitä maksaa? minä voin maksaa, utelin pojilta.
- Ei mitä, me olla palvelus velka neiti Ilonalle, Laku myhäili.
- Onko homma tosiaan tällä selvä? hämmästelin.
- Tämä olla selvä. Tai hetkinen, tässä teille konjakkipullo, Musti ojensi selkänsä takana pitämänsä pullon minulle.
- Häh, mistä hyvästä tämä tuli? kakistelin.
- Jos me sanoa sinä suutu, mutta jos me ei sanoa, sinä olla tyytyväine, Musti hymyili.
- VITTU, ELLETTE OLE SYÖNEET MINUN EVÄITÄ, NIIN SITTEN EN SUUTU, karjaisin siihen malliin, että poikien tummat kiharat taipuivat taaksepäin suoriksi.
- Hyvä pano, Laku kakisteli.
- Oli se, Musti vahvisti.
- Vain kerranko? tivasin heiltä.
- K-kaksi tai kolme kerta, Musti kakisteli.
- Oliko kanssa? käännyin Ilonan puoleen.
- K-kuusi kertaa, hän mutisi hiljaa.
- Ei saatana, että ihan extraluokan konjakkia, ihastelin pulloa.
- Eikö suutu? Laku kakisteli.
- No vittu, kuka nyt hyvästä konjakista suuttuu.

Tämän kuultuaan muuttomiehet lähtivät kumarrellen asunnosta. Vilkutin Ilonan kanssa heidän peräänsä.




© Rauno Vääräniemi