www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

17.9.2006

117. Elämässä alaspäin

Revin auki toisen sadetakkipaketin ja riisuin päällystakkini penkille. Tämän jälkeen tempaisin keltaisen paholaisen päälleni. Ai että se tuntui hyvältä, melkein kuin olisi taivaassa ollut. Takin avulla näyttäisin närhen pallit sille television sääpellelle. Nousin vielä seisomaan penkille, koska halusin ehdottomasti tietää miltä takki näytti korkeammalla. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka joutuisin takki päällä hyppimään sohvallani. Jos nousen se päällä ylemmäksi mitä sääpelle, niin olen sitä paskiaista ylempänä ja näin ollen katson häntä säälivästi alaspäin. Korkeammalla seisovalla kun on aina enemmän valtaa mitä lattialla patsastelevalla.

- Ernesti, saanko hieroa tätä jäätelöä siihen sadetakkiin, Ilona tiedusteli yllättäen.
- Miksei, onhan se sinun jäätelösi, kuulin itseni vastaavan suunnattomaksi hämmästyksekseni.
- Okei.

Ilona otti jäätelöstä paremman otteen ja alkoi hieroa sitä sadetakkini rinnukseen. Viereisellä penkillä istuvat vanhukset korjailivat silmälasiensa asentoja, mutta kukaan ei puhunut mitään. Toisella puolen istuvat tummaihoiset molottivat niin perkeleesti, etten meinannut kuulla edes omia ajatuksia. En tiedä mistä mieleeni tuli sukellusvene, jonka luukut avataan sen ollessa pohjassa. Varmaan jostain lapsena lukemastani korkeajännityksestä.

- Ernesti…mä…haluun…nuolla…sun…sadetakkia, Ilona huohotti kuin kiimainen naarashirvi talvipakkasella metrisessä hangessa kaksimetrinen jääpuikko perseessä.
- Jes, tee se, yllytin tuota ihanaista herkkupersettä.
- Sluuurps, tyttöni alkoi lipittää jäätelöä takista.

Vittu mikä fiilis, seistä keskellä ostoskeskusta penkillä ja kaunis nuori nainen nuolee sadetakista jäätelöä. Voiko sitä mies enää kiihottavampaa kokea housut jalassa? Viereisellä penkillä istuneen papan tekarit tipahtivat lattialle, mutta papparainen ei huomannut koko asiaa. Tai huomasihan hän, mutta vasta saatuaan vaimoltaan kymmenkunta iskua kävelykepistä päähän. Hitto että minua alkoi ahdistaa tuollainen vanhusten harrastama väkivalta. Aloin jo miettiä vakavissani, että haluanko vanheta ollenkaan, jos minustakin tulee noin väkivaltainen. Toisaalta jos tuo väkivaltaisuus koskee vain naispuoleisia vanhuksia, niin minun pitää vaihtaa eukko nuorempaa noin kymmenen vuoden välein, ettei partnerini murhaa minua jossain vaiheessa kävelykepillä tai aja yli rollaattorillaan.

- Joko se loppui? tiedustelin Ilonan lopettaessa nuolemista.
- Joo, sitä oli niin vähän.
- Ostetaanko uusi?
- Hei, ne meidän sorkut taitaa olla valmiit, Ilona katsoi rannenauristaan.

Laskeuduin alas penkiltä ja niputin sadetakkini huolellisesti. En saanut sitä enää samaan pakettiin, joten tungin sen jollain tapaa talvitakkini taskuun. Kävellessämme vanhusten penkin ohi, näytin heille kieltä. Koko penkillinen katsoi minua, kuin olisin ollut kuolleista herännyt Elvis. Olisin muuten jäänyt jakamaan nimmareita, mutta Ilona kiskoi minua kohti kihlasormuskauppaa.

- Päivää taas, tervehdin kihlakaupan ovella tuhtia matamia.
- Hyvää päivää, ellen sanoisi erinomaista päivää, myyjä lirkutteli.
- Saitko munaa tällä välin vai paskako tuli? heitin tarkentavan kysymyksen moisesta pirteydestä.
- He hee, eihän sitä nyt työaikana.
- Oho, pitääkö teidän paskoa himassa? Teetkö sen ennen vai jälkeen duunin?
- Öh tuota, eiköhän se ole nyt jokaisen henkilökohtainen asia, myyjän ilme muuttui tutun happamaksi.
- Sitten sait parrua tällä välin, vai saitko?
- Yyyh, kuten sanoin, eihän sitä nyt työaikana, myyjä kakisteli ja kaivoi esille neljä sormusrasiaa.
- Voih, meidän sorkut, Ilona riemastui ja alkoi availla rasioita.

Jäin seuraamaan kun tyttöni tutki sormuksia nuoren naisen innolla. Toivottavasti ei ainakaan ala pureskella niitä, sillä en voinut sietää sormuksessani jonkun toisen hampaanjälkiä. Vittu, olikohan pitänyt ottaa tyttöystäväksi joku hampaaton tapaus, ettei vaan hampaiden jälkiä löydy joka paikasta. Hetken tilannetta seurattuani totesin huoleni olleen aiheeton, sillä Ilona tutki sormuksia vain silmillään ja kokeili niitä kaikkia sormiinsa.

- Etkö kokeile? hän kääntyi puoleeni.
- En varmasti.
- No? myyjältä pääsi.
- Mene kuule nohittelemaan sen panokoneesi kanssa, minun ei tarvitse sietää tuollaista palvelua, ärähdin mokomallekin painostajalle.

En voinut sietää minkäänlaista painostusta vieraiden ihmisten taholta. Myyjällä taisi olla todellinen ongelma sen suhteen, että hän halusi painostaa asiakkaat tekemään mitä hän haluaa. Tässä liikkeessä olisi näemmä kirveelle töitä, puhisin itsekseni myyjää katsellessani. Jos minä en halua kokeilla jotain, niin minähän en perkele kokeile sitä, en vaikka pappi sitä kirkossa vaatisi. Vittu jos kihloihin ei voi mennä ilman sormuksen kokeilemista, niin naikoot Ilona vaikka tuon myyjän. Siinähän ne voisivat sitten hieroa lepakoitaan vastakkain ja olla niin perkeleen sormuksen kokeilijoita kuin olla ja voi.

- Ernesti, ei sinun ole pakko kokeilla, Ilona sanoi yllättäen.
- Eikö sinne tiskin taakse riitä, kun maksan nämä? tivasin myyjältä.
- Kyllä riittää, mutta haluamme meidän asiakkaiden olevan tyytyväisiä ostoksiinsa.
- Minä olen.
- No…hyvä, myyjä mumisi.
- Sanoitko, että huomenna on pyhä, vai mitä tuo mumina on?
- Ei kun hyvä, sanoin että on hyvä kun asiakas on tyytyväinen, myyjä korotti ääntään.
- Kiitos, tuossa vielä kaksikymppinen ylimääräistä, niin saat itselle vaikka pari sarjakuvalehteä iltalukemiseksi.
- Minä en…, myyjä aloitti, mutta sulkikin suunsa.

Onneksi sulki, sillä minä en kerta kaikkiaan voinut sietää vastaan väittäviä henkilöitä. Myyjän ojentaessa kuittia, hän jopa hymyili jälleen. Ilona puolestaan oli niin ekstaasissa sormuksista, ettei hän tajunnut maksutapahtumasta yhtään mitään. No, eipä tuolla ollut oikeastaan mitään suurempaa seksuaalista merkitystä.

- Jos kiitosta haluat, niin mene jakamaan tavaraasi ilmaiseksi steissille, murahdin myyjälle poistuessani omien sormusten kanssa tiskin luota.
- Hei, hei, ja tervetuloa uudelleen, myyjä vikisi tiskin takana.
- Osta kuntopyörä, heitin vielä ovelta viimeisen kommentin.
- Voih, on tämä vaan niin kaunis, Ilona huokaili sormus sormessaan.

En jaksanut edes vastata, sillä tuo tympeä myyjä oli vienyt kaiken ilon koko kihlajaisista. Ehkä pääsen taas vireeseen, kun saan upottaa parruni tuon tulevan kihlattuni tavaraan, mietiskelin kävellessäni Ilonan takana kohti kattoparkissa olevaa autoani. Tuo ajatus sai parruni jäykistymään siinä määrin, että teki mieli pyytää Ilonaa ottamaan poskeen autossa. Se nyt ei vaan kuitenkaan käynyt. En halunnut autoni penkkeihin mitään tahroja. Ilonahan saattaisi vaikka kuolata imiessään, joten minun oli pakko alkaa ajatella pilleripurkkien käyttöohjeita, jotta pippeli tajuaisi veltostua normaalitilaan.

- Mitä syödään tänään? tiedustelin tyttöystävältäni auton luokse päästyämme.
- Mittanuudeleita.
- Häh?
- No, nuudelit keitetään ensin ja sen jälkeen ne mitataan ja sit syödään.
- Tasataanko ne meidän kesken, jotta kumpikin saa samanpituiset? utelin lisää.
- Jep.
- Vau, oletpa reilu, halasin tulevaa kihlattuani.

Tämän jälkeen taputtelin Mersun konepeltiä ja takaluukkua neljä kertaa. Ennen autoon nousemista varoittelin Ilonaa nousemasta kyytiin ennen luvan saamista. Käynnistin auton ja odotin, että sen kone käy mielestäni tasaisen vakaasti, ennen kuin annoin tytölleni luvan istuutua kyytiin. Tämän jälkeen turvavyöt kiinni ja kasi sai jälleen apetta pureskeltavaksi. Jotenkin katolta alas ajamisessa ei ollut ollenkaan sellaista fiilistä mitä ylös nousemisessa. Minua alkoi suorastaan ahdistaa kesken matkaa ja pysäytin auton puolessa välin alasmenoramppia.

- Mitä nyt, onko tie poikki? Ilona kurkotteli eteenpäin.
- Ei ole! parahdin.
- Et aja?
- En niin. Minusta tuntuu, että vajoa kovin alas, enkä halua sitä, en, en, en, paruin kuin pikkulapsi lattialle joutuessaan.

Elämäni oli ollut kovin nousujohteista varsinkin suljetulta pois pääsemisen jälkeen. Nyt olin menossa elämässäni alaspäin ja todella lujaa vauhtia, mitä en voinut sietää ollenkaan. Tarkoittaako tämä samalla sitä, että olen kohta joku metrin mittainen tappi, joka mulkku on kutistunut sellaiseksi kymmensenttiseksi nakiksi, jolle naiset nauravat kolmessa vuorossa? Ei helvetti, miksi minua rangaistaan näin julmasti? Pääni suhisi kuin japanilaisautojen ovitiivisteet kolmenkympin nopeudessa. Kaiken lisäksi joku pelle alkoi soittaa takana torvea.

- Etkö sinä saatana tajua, että täällä tehdään surutyötä? karjuin taaksepäin avattuani sivuikkunan.
- Mitäää? takana olevan auton kuljettaja huusi takaisin avattuaan sivuikkunansa.
- Surutyötä tehdään täällä, toistin asiani.
- Kenen?
- Vittu, sinun, mikäli tuo torveilu ei lopu tähän paikkaan.

Loppuihan se, kuin nyrkillä tempaisten. Laitoin sen jälkeen silmäni kiinni ja aloin ajatella seksiä. Kävin läpi elämäni varrella tapaamiani pimppejä, ja kohta hymyilin kuin sekopää rekkakuski menetettyään ajokortin kuuden promillen kännissä.

- Kerro vaimolle terveisiä, huusin ikkunasta takana olevalle miesautoilijalle ja runttasin jälleen kaasua.
- Sillä oli vissiin vaimo vieressä, Ilona totesi.
- Vitut ollut, jotain jalkavaimoa se oli hyysäämässä, tuhahdin takaisin.
- Mistä sen huomaa?
- Äijä puristeli sitä eukkoa tisseistä odotellessaan meidän lähtemistä. Kukaan normaali naimisissa oleva ei sitä tee.
- Ernesti, sä olet rankka huomioitsija, Ilona totesi ja laittoi kätensä haarojeni väliin.




© Rauno Vääräniemi