www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

10.9.2006

116. Keltainen sadetakki

Kävellessämme pois vessojen luota, kerroin Ilonalle haluavani käydä ostamassa sellaisen keltaisen sadetakin, jollaista se television sääpelle käyttää. Tiesin alakerrassa yhden halpatavarakaupan, jossa kuvittelin moisia värkkejä olevan, olkoonkin, että elimme juuri tammikuun alkua. Pakko siellä kaupassa oli yksi keltainen sadetakki olla, vaikka sitten itse johtajan käytössä. Kait nyt jokainen itseään ja vaatetustaan kunnioittava johtaja vetää sadetakin päälle, kun alainen tulee pyytämään lisää palkkaa. Kuvittelisin siinä touhussa rään lentävän siihen malliin, kun poloiset selittävät miten ovat ylityöllistettyjä ja palkka on niin surkea.

- Portaat takaperin alas, jookosta? Ilona mankui.
- Okei, eespäin takaperin, kuin hullut joulupuurolle, hihittelin.

Tämä sanonta oli taas tullut siitä, kun hullut eivät pidä tosiaankaan puurosta, toisin kuin suuri osa muusta väestöstä hokee. Joulupuuro on kuitenkin pakollinen juttu suljetullakin, mutta vastenmielisyyttä lievittääkseen sille täytyi mennä eespäin takaperin.

- Mihin ihmiset niitä juoksumattoja tarttee, tässähän voi juosta ilmaiseksi, Ilona ihmetteli kävellessään moottoriportaissa paikallaan.
- Kaitpa niillä on liian huono mielikuvitus, totesin odotellessani selkä edellä alakertaa.

Sain odotella alhaalla hetken tyttöäni, joka jäi jumiin portaissa kävelyyn. Harmi etten asunut kaksikerroksisessa asunnossa, olisin muuten voinut laitattaa kotiinkin tuollaisen keksinnön. Tosin jos sitä käy vähän väliä jotkut karvaiset jätkät tarkastamassa ja koekäyttämässä, niin sitten en laittaisi vaikka ilman saisin. Ilonan saapuessa alas luokseni, jatkoimme matkaa kohti toisia moottoriportaita. Ennen niitä portaita silmiini sattui sisälle ajettu auto.

- Voi vittu, etten paremmin sano ja kissan pallit päälle, manailin raskaamman kautta.
- Mitä nyt? Ilona huolestui.
- Katso, joku vitun cityurpo on saanut autonsa parkkiin tähän kauppojen väliin, grrr.
- Joo, eikä tässä ole edes sellaisia maalattuja viivoja.
- Ihan sama, sillä silmissäni näkyy vain pelkkää raitaa, puhisin tuskissani.
- Mulla on huulipunaa. Kirjoitetaan sen kylkeen sille terveisiä vaikka perseestä.
- Joo, annas tänne se puikko.

Jouduin hetken aikaa miettimään millaiset terveiset tuolle kauppakeskuksen ainoan sisäparkin viejälle kirjoittaisin. Se ei voinut olla kovin rumasti sanottu, mutta eihän sille voinut olla kohteliaskaan. Lopputulos miellytti ainakin omia silmiäni: HAISE PAHALLA, PAHEMMALLE KUIN KOLME KERTAA KÄÄNNETYT SUKAT. TERVEISIN JORMA MÄTÖNEN. PS EN ASU KAAPISSA, OLEN VAIN ERILAINEN SETÄ.

- Hihii, hyvä Ernesti, Ilona taputti käsiään yhteen.
- Hei, älkää nyt perkele nojatko siihen, menee hyvät kirjoitukset vituiksi, varoitteli paikalle tullutta nuorisoa.
- Setä, meillä olisi spraytä täällä repussa, yksi nuorista selitti.
- Saat satasen tai sanotaan kaksi, mikäli vedätte kaksi valkoista vauhtiraitaa tuon auton yli keulasta perään, ehdotin nuorille.
- Ootsä ihan dorka, nytkö? yksi nuorista älähti.
- Maalatkaa sitten perseenne niillä sprayllä, kun ei kerran helpot hommat ja vielä helpompi raha kiinnosta, tuhahdin mokomille rajoittuneille nuorille.

Voi että minua otti jälleen pattiin. Tulla nyt selittämään, että maalia on, mutta mitään ei niillä uskalleta tehdä. Vittu, muniaanko ne maalailevat niillä kauppakeskuksen vessoissa? Muka töhrijöitä, voi perseen suti, manailin kävellessäni kohti seuraavia moottoriportaita. En viitsinyt edes vilkaista taakseni, vaikka sieltä kuului jotain nuorison aikaansaamaa mölinää. Munattu mikä munattu, eli minä pidän rahat ja tyypit maalailevat jatkossakin muniaan. Menimme jälleen portaat väärinpäin, sillä se tuntui tänään olevan ainoa oikea vaihtoehto.

- Kato miten ihanan värisiä ostoskoreja. Saanko ottaa niitä useamman? Ilona parkui kaupan ovella, huomattuaan vihreät ostoskorit.
- Entä se kauppafobia?
- Koskee vain ruokakauppoja. Eihän täällä vain ole ruokaa myynnissä?
- Eläinten ruokia ja jotain keksejä taitaa olla, muistelin aikaisempia käyntikertoja.
- Joo, sit ei haittaa, Ilona tuumasi ja otti kädet täyteen ostoskoreja.
- On täällä muitakin asiakkaita, eräs mummo tuli motkottaa Ilonan hamutessa koreja.
- Ota kärryt, vai eikö nitroissa riitä enää potku? tuumasin tuolle hapanilmeiselle mammalle.
- Minäää, olen kovin pettynyt teidän käytökseen nuori mies, muori heristeli sormeaan.
- Samoin, joten tasoissa ollaan, heilautin kättä mokomalle kääkälle.

Kävelin hetken aikaa liikkeessä sinne tänne, kun minulle tuli jälleen sellainen olo, etten tiennyt mitä helvettiä olin tekemässä tässä liikkeessä. Ilona oli jäänyt jonnekin hyllyjen väliin jumiin lukuisten ostoskorien kanssa, joten en voinut kysyä asiaa häneltäkään. Päätin lähestyä erästä viehättävän näköistä naisasiakasta ja kysellä mitä täältä ostellaan yleensä.

- Anteeksi neiti tai rouva, saanko vaivata tis…siis teitä hetken?
- Niin? nainen nosti päätään.
- Mitä täältä yleensä ostetaan? Onko joku ylitse muiden?
- Voi hyvänen aika, en minä osaa sanoa.
- Mitä te ostatte, onko teillä joku suosikki täällä kaupassa?
- No tuota, nyt näitä alusvaatteita itselleni, nainen penkoi laaria.
- Ai jaa, ei se kyllä sitten sitä voi olla. Nuo näyttäisivät minun päällä aika naurettavilta. Enkä sitä paitsi tähän päivään mennessä ole saanut päähäni pukea rintalihasteni päälle tuollaisia lappuja.
- Anteeksi nyt vaan, mutta onko tämä jotain perverssiä vittuilua meitä pienirintaisia kohtaan? nainen tulistui oikein aidosti.
- No höh, jos niihin vain nännit mahtuu, niin ei ole!
- Öööh, siis mitä mahtuu?
- Jos niihin tisseihin mahtuu nännit, niin vittu ne on sopivat, kerroin vielä niin kovalla äänellä, että miesten kalsareita tutkinut herra pudotti alas kokonaisen hyllyllisen alusvaatteita.

Tuosta muijasta ei ollut mitään konkreettista hyötyä. Eukko jäi tuijottamaan minua suu auki ja toinen käsi rintansa päällä. Ei perkele, kyllä tämä nykymaailma on mennyt ihmeelliseksi. Ihmiset eivät osaa pureskella sanoja, vaan tunkevat ne kokonaisena suuhunsa ja jäävät sen takia toljottamaan suu auki. Huomasin siinä paniikissa pyöriessäni onneksi erään naisen, jolla oli päällään tämän myymälän vihreä työtakki. Lisäksi hänellä oli nimilappu rinnassa.

- Hei Liisa-Petteri, tervehdin häntä reippaasti ja varmasti kuuluvasti.
- Pettari, Liisa, nainen vastasi silmiin tuijottaen.
- Otatko sui…hkuun yleensä sellaisen suihkulakin? sopertelin muijan avointa kaula-aukkoa katsellen.
- Niin, etsittekö kenties niitä suihkulakkeja?
- Kumiukkoja, eipäs kun sellaista sadetakkia katselen. Pitää olla reilu koko, pääsin pikkuhiljaa takaisin raiteille.
- No niitä sellaisia sadetakkeja meillä on tuolla miesten deodoranttien luona, tuonne kassoille päin.
- Ei, ei, ei, en minä nussimaan meinaa ruveta, vaan etsin sellaista täysikokoista keltaista sadetakkia.
- Sadetakkiako?
- Joo. Ei kait vaan niiden valmistusta ole lopetettu? aloin panikoida.

Kauheata, oliko säämies todella saanut maailman viimeisen keltaisen sadetakin? Tilanne ei voinut olla näin huono, ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Aloin jo tehdä varasuunnitelmaa, johon kuuluu mikä tahansa sadetakkia ja paljon keltaista maalia. Maalaavatkohan automaalarit ihmisiä sadetakki päällä?

- Tämä ei kyllä ole mitään sadetakkisesonkia, myyjä päivitteli ja hivuttautui samalla lähemmäksi.
- Paljonko nämä sukat maksavat? tempaisin laarista sukkanipun ja heitin sen myyjälle.
- Kuusi euroa.
- Entä sellainen sadetakki?
- Mikäli teillä ei ole kiire, niin voimme mennä etsimään sitä varastosta.
- On minulla kiire, valtavan kova kiire.
- Entä illalla? voisin tulla teille sellainen sadetakki ylläni, myyjä sipisi hiljaa.
- Filmataanko täällä kenties jotain? tiirailin kohti kattoa ja valvontakameroita.
- Minä, minä voin ottaa illalla kaiken videolle kamerallani, Liisa sipisi minulle.

Saatana että minua sieppasi taas ja kovasti. Enhän minä nyt voinut alkaa leikkiä tuon naaraan kanssa mitään sadetakkileikkejä, kun Ilona oli samassa kaupassa ja asui vielä luonani. Korvetitkaan tuskin ilahtuisivat, jos kutsuisin tuon kiimaisen naisen heille ja kävisin siellä illanmittaan. Ei, kyllä tässä piti pitää muna velttona ja mieli kovana, päätin nopean tilannekartoituksen jälkeen.

- Yksi kaveri tykkää sadetakkileikeistä, sillä on niitä kymmeniä kotona. Tässä nimi ja osoite, ojensin Liisalle raapustamani lapun. Lapussa oli yllättäen Mätösen nimi ja osoite.
- Hei, onko totta kanssa?
- Vasta eilen näin kun se kiikutti niitä kotiin pesutuvasta.
- Ihanaa, Liisa huokaisi.
- Entä se minun keltainen sadetakkini?
- Kyllähän meillä aina hyville asiakkaille löytyy sadetakkeja. Mene kassojen taakse ovelle odottamaan, niin minä tuon. Talo tarjoaa takin, kun piirakka ei kerran kelvannut, Liisa iski silmää turhankin riettaasti.

Kävelin kolmea hyllyä päin matkalla kassoille. Ei vittu, miten sitä pää voikin alkaa suhista noista naisten riettaista puheista. Siihen olisi auttanut housut pois hoito, mutta Ilonan vuoksi en sitä tehnyt. Onnekseni myös Ilona oli kassoilla.

- Katsokaa vaan, seitsemän koria eikä yhtään ostettavaa, eikös olekin sikamagee suoritus? hän selitti eräälle kassatytölle.
- Laittakaa ne nyt vaan pois ja menkää ulos, kassa tuumasi yllättävän rauhalliseen sävyyn.
- Yksitellen vai kaikki kerralla?
- Ihan sama miten, kunhan nyt lopetatte se korien kanssa heilumisen.
- Hei Ernesti, katso minä en ostanut mitään, hän huomasi minut.
- Et edes sellaista vihreätä vessaharjaa?
- E-en, kun näilläkään ei ollut sellaista teleskooppivarrella.
- Voi harmi, yritin vaikuttaa surulliselta.

Minua ei vähääkään jaksanut kiinnostaa vihreät vessaharjat tai oikeastaan minkään väriset, vaikka Ilona keräilikin niitä. Kassatytön suunnattomaksi harmiksi Ilona onnistui kasaamaan niistä seitsemästä korista sellaisen pinon, joka oli juuri ja juuri kaatumaisillaan, mutta ei ihan. Tiesin heti mistä se johtui – siitä kuuluisasta hullun tuurista. Kukaan tervejärkinen ei tuollaista saisi aikaan edes vuosien harjoittelun jälkeen. Meiltä syntymähulluilta se onnistui vaikka molemmat kädet sidottuina.

- Puitko jo sen sadetakin päälle? Ilona tapitti minua silmiin.
- Joo, ei kun en. Se tuodaan minulle kohta erikoiskuljetuksella.
- Mitä siinä on erikoista?
- Isot tissit, avonainen kaula-aukko ja aika rivot puheet, luettelin ominaisuudet pikaisesti.
- Ai jaa, aika tylsä minun mielestäni.
- Hei, täällähän sinä oletkin. Tässä on nämä takit. Toin varmuuden vuoksi kaksi, Liisa tuli paikalle kassojen takaa.
- Kiitos ja käy ihmeessä siinä osoitteessa, et tule pettymään, eikä kyllä se tyyppikään.
- Hei, hei, Liisa jäi vilkuttelemaan peräämme.

Onnistuihan se lopulta, nimittäin näiden sadetakkien saaminen. Onneksi pakkaukset olivat läpinäkyviä, joten näin heti niiden olevan oikean keltaisia. Sävyn tuli olla täysin sama mitä sääpellen takissa. Olin niin onnellinen takkieni kanssa, että tempaisin pienen rallin moottoriportaissa:

- Oi sadetakkini mun, sinä kaikista vaatteista sateisin ooot. Oot myös syntinen ja rietas, aivan toista kuin patakintas, ou jee, aivan toista kuin patakintas. On mulla nyt takkeja kaksi, toista käytän ja toista en. Sen toisen ma sullon talteen kaappiin, ou jee ja talteen kaappiin.
- Oliks tuo rokkia? Ilona kysyi antamiensa aplodien jälkeen.
- Se on Ernestipoppia, ihan itse tekemääni.
- Ihan tosi? Voi Erkku kun sä olet niin monilahjakkuus.
- Niin sinäkin herkkupeppuseni.
- Ai olenko?
- Jep, osaat taputtaa pirun hyvin ja molemmilla käsillä.
- Minä…olen harjoitellut, Ilona käänsi päätään ja punastui hieman.

Meillä oli vielä hyvin aikaa, ennen sen tunnin määräajan umpeutumista, joten kävelimme takaisin sen äskeisen sisätiloihin parkkeeratun auton luo. Siellähän se vielä nökötti yksinään. Huulipunalla kirjoittamani tekstit olivat myös paikoillaan. Auton vieressä oli avoin reppu, josta pilkisti spray-purkkeja. Teineillä oli nähtävästi tullut niin kova kiire äidin luo, että maalit olivat jääneet tähän.

- Minä en ymmärrä ollenkaan tuollaista, vanhempi nainen alkoi puhua auton luona.
- En minäkään, vastasin vaikka en tiennyt puhutaanko nyt eläkkeistä vai armomurhista.
- Että niin nuorena, nainen päivitteli.
- Joo, kaitpa sitä voi nuorenakin.
- Ei sitä vaan meidän nuoruudessa sellaista harrastettu.
- Eipä kait, sillä ettehän tekään muuten siinä olisi siitä kertomassa.

Tässä kohtaa kallistuin niiden armomurhien puolelle, sillä mistä muusta tuollainen vanhempi nainen nyt voisi keskustella aivan ventovieraan kanssa. Koska en ollut keskustellut armomurhista kenenkään kanssa aikaisemmin, aloin oikein innostua tästä uudesta aiheesta.

- Minä kyllä hoitaisin ne hommat paljon paremmin, vanhus paasasi tunteella.
- Tuota, montako olette jo tappaneet? heitin vähän henkilökohtaisemman kysymyksen, jottei keskustelu menisi ihan huulen heittämiseksi.
- Minä, voi ei, enhän minä sentään mikään tappaja ole, vanhus alkoi päivitellä.
- Ettekö, ette edes sellainen armomurhaaja piikin kanssa?
- En toki. Minä tässä päivittelen nuorisoa, joka sotkee ensin huulipunalla tuon auton ja sen jälkeen yrittävät peitellä tekosiaan purkkimaaleilla.
- Vandaaleja, hyi! heristelin sormiani Ilonan tirskuessa takanani.

Mummo jatkoi matkaansa ja me menimme Ilonan kanssa jäätelökioskille, josta ostin hänelle jäätelön. Saatuamme sen, menimme istuskelemaan eräällä penkille, jossa oli hyvä lepuuttaa jalkoja. Saisin samalla hyvän tilaisuuden tutkailla saamiani sadetakkeja tarkemmin.