www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

27.8.2006

114. Neljä kihlasormusta

Mersun luokse päästyäni taputin sen takaluukkua ja konepeltiä neljä kertaa, jotta matkastamme tulisi onnistunut eivätkä mitään ahdistukset haittaisi liikenteessä tehtäviä päätöksiä, kuten toisen autoilijan ohittamista tai invapaikalle pysäköintiä ilman asianomaista tunnusta. Istuin itse ensin autoon ja käynnistin sen. Vasta kun kasi hyrräsi miellyttävästi, annoin Ilonalle luvan tulla viereeni. Halusin viettää tuon pienen hetken, auton käynnistymisen hetken, kaksin Mersuni kanssa.

- Kylmä. Ilona hytisi käännellessäni autoa pois parkista.
- Jätänkö sinut bussipysäkille, niin tulet perässä lämpimällä bussilla?
- En voi sietää busseja, sillä kuskit käyvät aina kusella niiden takaosassa.
- Älä, onko niillä siellä vessa?
- Ei ku, ne pissii aina jonkun laukkuun, Ilona selitti tohkeissaan.

Jouduin lopettamaan bussikeskustelun, sillä pääsimme isommalle väylälle ja jouduin runttaamaan kaasupedaalia syvemmälle. Onneksi liikenne oli vielä näin aamupäivällä kohtalaisen rauhallista. Sain vetää vasenta kaistaa aivan yksinään. Muutaman minuutin ajon jälkeen olimme ison kauppakeskuksen edessä.

- Ylös, alas vai katolle? tiedustelin Ilonalta, joka näytti keskittyneen laskemaan laukussaan olleita tyhjiä purkkapapereita.
- Mennään katolle, kun se ainoa paikka josta voi hypätä alas.

Niin, olihan tuokin perustelu ja vielä aika hyvä sellainen. Suljetulla oli asunut pitemmän aikaa yksi kotifilosofi, joka kehotti aina kaikkia olemaan mahdollisimman korkealla. Syy tähän oli ilmeinen, tyyppi tykkäsi itse hyppiä katolta. En voinut kuvitellakaan tilannetta, että minulle tulisi pakkomielle hypätä alas ja olisin kellarissa. Huh, ihan puistatti sellainen mahdottomuus siinä tilanteessa. Tempaisin katolle johtavan ajorampin ylös niin lujaa, kun vain renkaiden pito sen mahdollisti, sillä hullut eivät ole koskaan liikenteen hidastava tekijä. Ruuhkat aiheuttivat ihmiset, jotka eivät osaa tehdä nopeita päätöksiä. Sain auton parkkiin aivan kauppakeskuksen katolla olevan oven viereen.

- Jipii kihlakauppa, täältä tulee Ilonaa!
- Entä minä? nousin autosta katsomaan tyttöni elämöintiä.
- Sinä myös, nosta kädet tällai ylös ja huuda mun kanssa yhtä aikaa.
- Heilutetaanko käsiä samalla puolelta toiselle?
- Haluut sä?
- Kyllä, siitä tulee rennompi fiilis.

Ja näin teimme, eli kävelimme kädet pään päällä puolelta toiselle heiluen ja huusimme jipiitä ties kuinka monta kertaa. Ensimmäisten liukuportaiden juurella seissyt vartija alkoi kopeloida ensin vyöllään olevaa kaasuasetta, mutta alkoikin sitten nauraa ääneen. Jätkä taisi olla ammatissaan kovin onnellinen, mistä pisteet hänelle. Yleensä vartijat tulivat sönköttämään jotain omituista ja kehottivat poistumaan hyvän sään aikana. Tuo oli aika ristiriitaista, sillä kerrankin oli satanut, kun vartija pyysi minua poistumaan noilla sanoilla.

- Rakasteleeko noi vartijat muuten keskenään? Ilona täräytti yllättäen kesken huutelumme.

Hänen kommenttinsa oli heitetty niin kuuluvalla äänellä, että kyseisen vartijan nauru katkesi kuin pampulla mätkäisten. Jätkä muuttui aivan punaiseksi naamaltaan ja poistui paikalta niin nopsaan, että hyvä kun kengät kerkesivät mukaan.

- En minä tiedä. Olikohan suljetulla ketään vartijaa? mietiskelin ääneen.
- Ei tuu mielee…hei kato, se jätkä muuttu ihan punaseksi ennen poistumistaan, hihihii, Ilonakin totesi asian.

Me jatkoimme matkaa vielä toiset rullaportaat alaspäin, sillä kihlakaupat olivat isolla sisäisellä ostoskadulla. Vielä kun täällä saisi Mersun parkkiin aivan kauppojen ovien eteen, niin paikka olisi sanalla sanoen täydellinen. Onneksi moottoriportaat olivat keksitty, joten hermo pysyi jollain tapaa kasassa. Käännyimme portaiden jälkeen ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Muistini mukaan siellä oli joku kauppa, josta kihloja sai ostettua. Viimein olimme erään liikkeen näyteikkunan takana. Liikkeessä näytti olevan tiskin takana tuhti matami, eikä yhtään asiakasta.

- Mennäänkö sisälle vai haetaanko jostain laihemman myyjän liike? Ilona tapitti minua silmiin.
- Miksi?
- Jos vaikka haluaisit flirttailla sellaisen seksikkään kihlamyyjän kanssa.

No voi helvetti, nythän se myrkyn lykkäsi, manailin mielessäni asiaa tarkemmin miettiessäni. Olettikohan Ilona, että minä olisin niin kohtelias, että flirttailisin tuon valaan kanssa? Entä jos se alkaa lääppiä minua? Jos nyt valitsen toisen liikkeen, niin tarkoittikohan se, että todella seksikkään nuoren naismyyjän edessä minun pitäisi näytellä munkkia, enkä saisi kuolata edes hieman? Paska, pitikö tästäkin kauppareissusta tulla tällainen katastrofi.

- Erkkuli hei, ei sun tartte ketään flirttailla, puristele vaikka minua pepusta, jookosta?
- Joo, tuo kuulostaa hyvältä, huokaisin helpotuksesta.

Astuimme sisälle liikkeeseen. Päästin tällä kertaa Ilonan edelläni, jotta liikkeen valinta ei menisi minun piikkiin. Ensimmäisenä sisälle astunut on tehnyt valinnan ja johtanut joukkonsa sinne sisälle, joten kaikki vastuu oli hänellä. Tosin taloudellinen vastuu oli minulla, sillä minä olin luvannut maksaa kaikki kulut.

- Hyvää päivää, kuinka voin palvella? lihava täti kysyi leppoisasti hymyille.
- Hyvin, vastasin hänelle.
- Anteeksi, mitä sanoittekaan?
- Hyvin.
- Hyvin?
- Kysyitte, että miten voitte palvella ja minä vastasin hyvin, selitin pitkän kaavan kautta.

Voi pyhä jysäys ja muut pommit, oliko näiden kihlojen ostaminen tosiaan näin takkuista hommaa, että juutumme liikkeessä jo ensimmäiseen tervehdykseen? Jos minä ilmoitan haluavani hyvää palvelua, niin siitäkin pitää alkaa inttää ja vääntämään asiaa selväksi rautalangan avulla.

- Mepä mennään kihloihin, Ilona kilkatti myyjälle kuin ensimmäisen pusun saanut teinityttö.
- Siis sormuksia vailla, arvaan, myyjä hymyili.
- Kaksi sormusta, minulle yksi ja kihlamiehelleni toinen.
- Oletteko miettineet jotain tiettyä mallia kenties?
- Ollaanko me Ernesti mietitty mitään tiettyä? Ilona kääntyi puoleeni.
- En minä tiedä, raavin päätäni.
- En halua mitään kullitettua vaan aitoa kullia, Ilona pamautti.
- Öh tuota, tarkoitatte varmaan aitoa kultaa, myyjä hymyili vaivaantuneen näköisenä.
- Joo, ei siis niitä kikkeliskokkelisjuttuja vaan aitoa kultaa, Ilona kilkatti.

Pyysin Ilonaa ja myyjää katselemaan jotain vaihtoehtoja, sillä välin kun minä istahdan hetkeksi penkille lepuuttamaan hermojani. On se muuten kumma, miten hermo lepää paremmin istuessa. Siitä päätellen hermot eivät voineet olla ainakaan perseessä. Penkillä istuessa minulle tuli mieleen, että olisikohan tämänkin voinut hoitaa jollain tapaa vaikka internetin kautta? Tai sitten jos jossain olisi vaikka sellainen kotikihlapalvelu, jossa vähäpukeiset naiset tulevat sormusmallien kanssa niitä himaan sovittamaan.

- Voi Ernesti, tässä on aivan mahtava sormus, Ilona suorastaan kirkui.

Nousin ylös tuolilta ja astelin Ilonan viereen tiskin eteen. Hänellä oli kädessään vittumaisen vihreä sormus. Sen keskustaa kiersi vihreä rengas, kuin siihen olisi tarttunut jostain levästä paskaraita.

- Emme otakaan tätä, Ilona sanoi myyjälle vilkaistuaan tarkemmin ilmettäni.
- Emme taatusti, tai saatte menne kihloihin keskenänne, ilmoitin oman mielipiteeni.
- Kato, tässä on toinen aivan ultramahtava sorkku.
- Oh, mutta tuohan näyttää hyvältä, aloin jo innostua.
- Näytänkö minäkin hyvältä? Ilona kujersi.
- Kyllä näytät, varsinkin alastomana, myönsin ja kouraisin häntä takapuolesta.
- Ostatko mulle näitä varmuuden vuoksi sittenkin kaksi?
- Meinaatko sinä mennä myös samalla kihloihin tuon myyjän kanssa? murahdin hämmästyneenä tästä odottamattomasta käänteestä.
- En, koska tuolla myyjällä ei ole munaa kuten sulla heppiheikkiseni.
- Mutta miksi kaksi?
- Katsos, kun laitan toisen vitriiniin ja toisen käteeni.

En ymmärtänyt vieläkään moista kolmen sormuksen kauppaa, kun alun perin oli ollut puhetta vain kahdesta. Vittumainen juttu alkaa ostella paritonta määrää kihlasormuksia. En tiedä voinko kohdata sellaista tiliotetta ja kuittia, jossa lukee kolme kihlasormusta. Ei perkele, minähän en sellaiseen peliin lähde mukaan, tein jämäkän päätöksen siltä seisomalta.

- Me otetaan niitä neljä! ilmoitin myyjälle.
- Äääh, siis neljä kihlasormusta teille kahdella. Ymmärsinkö nyt aivan oikein? myyjä ähisi kuin paskavaivainen norsu.
- Ymmärsikö se? Ilona kääntyi puoleeni.
- Saanko kynän ja paperia? pyysin myyjältä.
- Olkaa hyvä, hän ojensi ne minulle.
- Katso, minkä minä piirsin tuohon paperille? osoitin lappua hetken päästä.
- Numero neljän.
- Siis neljä sormusta. Menikö nyt jakeluun? mutristelin suutani ja pistin lainaksi saamani kynän taskuuni korvaukseksi tästä ylimääräisestä selityksestä.

Vihdoin tilanne valkeni myyjälle joillain tapaa. Hän kyllä mutisi jotain, että ensimmäistä kertaa hän myy jo kihlojen ostohetkellä tuplasormukset kihlaparille. Useimmilla kun oli juuri ja juuri varaa vain siihen yhteen pariin. Jälkeenpäin niitä kyllä ostellaan lisää, kun kihlasormukset ovat jostain syystä kovin herkkiä katoamaan.

- Onko niitä varkaita saatu kiinni? Ilona uteli myyjältä.
- Mitä varkaita? tämä hämmästeli.
- No niitä sormusvarkaita, kun niitä häviää niin paljon? Pitääkö se sormus lukita jotenkin?
- Niin, ihmiset hävittävät niitä itse, kuka missäkin tilanteessa, myyjä selvensi.
- Sittenhän ne on kuin minä. Hei Ernesti, minä olen ihan normaali, ou jeee! Ilona alkoi tuulettaa kädet kattoa kohti.




© Rauno Vääräniemi