www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

20.8.2006

113. Luvallinen kahvitahra

- Voi Erkkuliini, eikös ole ihanaa kun äitisi soittaa joka päivä, Ilona riemuitsi tanssahdellen.
- Hetkinen, eikös sinun äitisi soita koskaan?
- Eii se kerkeä. Se lähettelee vaan jotain kortteja ulkomaailmasta.
- Onkos se mykkä?
- Ei, puhuu liikaakin välillä.

Ilona kertoili, että hänen suhteensa omiin vanhempiin oli paljon etäisempi mitä minulla omiini. Syynä saattoi olla se, että hänen vanhempansa olivat aika porhoja, eli rahaa oli sitä kautta kaikenlaista edustettavaa ympäri maailmaa. Ilonaa kuunnellessani minulle tuli mieleen oma elämäni ja tämän aamuinen viivästynyt suihku. Silmissä alkoi mustua, kun tajusin joutuvani menemään sille Ilonan levittämään paskan hajuun. Vittu, olikohan seinätkin jo ruskeat? Purin hammasta ja lähdin hoipertelemaan kohti vessaa. Puolessa matkassa suojakseni kääritty talouspaperi putosi lattialle. Päätin uhmata kaikkia mahdollisia ahdistuksia ja jätin sen lojumaan lattialle. Vessan kynnyksen onnistuin ylittämään konttaamalla, sillä paskan hajuhan tunnetusti nousee ylöspäin ja on voimakkaimmillaan juuri seisovan ihmisen nenän korkeudella.

- Täällähän haisee hyvältä, totesin nuuhkaistuani varovasti ilmaa toisella sieraimella.

Nuuhkuttelin lisää ja vessassa todella tuoksui hyvältä. Ilona taisi sittenkin osata vieraissa vessoissa paskalla käymisen aakkoset. Söiköhän se jotain hajusteita? Entä jos suutelen sitä ja vastaan tulvahtaa havumetsän tuoksu? Hyi hitto, en minä kyllä mitään kuusenneulasia haluaisi suudellessa suuhuni. Saatuani suihkustereot täysille ja itseni suihkun alle, tulin siihen tulokseen, että Ilonalla on ongelmia. Hänen suurin ongelmansa on eittämättä kauneus ja tiukka tavara. Läskin löysän lehmän kun voisi potkia pihalle milloin vain, mutta tuollaista pakkausta ei pienestä paskan hajusta tai kastuneesta keittiöstä huolimatta raaski ajaa tammikuiseen pakkaseen, ei ainakaan ilman villahousuja.

- Ernesti, saanko tulla pesemään hampaani samalla, kun suihkuttelet? Ilona huusi aivan vieressäni.
- Hui, opiskeletko kummitukseksi? rääkäisin ja melkein menetin otteeni Nalle Puh suihkulelustani.
- Mitä sulla on kädessä? Ilona keskitti huomion minun leluun.
- Puhi, se on rakas.
- En ole nähnyt sitä ennen.
- Ei se silti vähennä minun ja Puhini välistä rakkautta.
- Minulla on sellainen saippuakikkeli, jota minä pidän suihkussa mukana. Haluatko sinä koittaa sitä? Ilona hihkui.
- Ei kiitos, olen omavarainen.

En ollut käyttänyt Nalle Puh suihkulelua kovin montaa kertaa, mutta välillä minun oli aivan pakko kaivaa se esille. Nyt se tosin oli ilmestynyt esille aivan omia aikojani, sillä se odotti minua suihkun alla, kuin koira isäntää aamupaskalle eteisen matolla. Mistä Puhi oli siihen tullut, oli minulle mysteeri, koska Ilonakaan ei tunnistanut sitä. Purin ahdistusta lievittääkseni suihkun letkua, kun aivoissa alkoi tapahtua muutakin kuin taantumista.

- Sehän on selvää! karjaisin suihkuletku suussa.
- Hehän ho hehää, mitä se tarkoittaa? Ilona kääntyi katsomaa suu vaahdossa.
- Minä tiedän mistä Puhi on tullut, jes minä tiedän sen.
- Hyvä Ernesti, minä pidän onnellisista lopuista, sekä niistä joissa mies laukeaa naisen rinnoille.
- Puhini oli tuossa seinän ja suihkutangon välissä. Minä itse, minä Ernesti jätin sen siihen. Sitten minun nerokas Puhini kuuli puheeni suihkusta ja päätti tulla vastaan.
- Voih, miten herkkää. Saanko tirauttaa pari kyyneltä tähän lavuaariin? Ilona niiskutti.
- Kuse vaikka pönttöön, on tämä niin herkkää, purin myös itse hammasta.
- Yäääää, byääääää, niiiisk, Ilona parkui hetken aivan aidosti.

Viimein koin olevani täysin puhdas ja Ilona oli häipynyt puhtaiden hampaidensa kanssa johonkin. Sammutin suihkustereot ja kuivasin itseni Nalle Puh pyyhkeeseen. Pyyhe oli vielä vähän kostea eilisen saunaillan takia, mutta annoin sen sille anteeksi. Näin myös Mikko Alapallo pyyhkeen naulassa, joten minun oli aivan pakko räkäistä sitä pelleä keskelle toista hehtaarin kokoista linssiä. Siitä sai mokomakin rietas kyykkyviulisti. Kuivattelun jälkeen puin vaatteet päälleni ja kehotin Ilonaa tekemään samoin.

- Onko meillä Ernesti tänään jotain erikoista, vai keskitynkö putsaamaan sen keittiössä olevan kahvitahran?
- Mitä, mikä tahra? pomppasin ylös sängyltä ja ryntäsin Ilonan ohitse keittiöön.
- Keittiössä, Ilonan ääni kuului kovin vaimeasti korvissani.
- Missä, missä tahra? kääntelin päätäni paniikissa.
- Voi, minä arvasin sinun raivostuvan siitä.
- En voi sietää kahvitahroja keittiössä, puhisin.
- Miksi et, perustele se minulle Ernesti, tyttöni seisoi topakkana edessäni.
- Elämästä tulee niiden vuoksi melkoisen rankkaa ja siksi haluan ne pois heti!
- Miksi Ernesti siitä tulee rankkaa?
- No ajatteles vähän omillakin herneillä. Jos minulla on täällä keittiössä kahvitahra, niin sehän levittää ympäriinsä kahvin tuoksua, eikö totta?
- Juh, kyllä kahvitahra haisee kahvilta.
- Jos niitä on paljon, niin tuoksu on jo voimakas. Pysyitkö rattailla?
- E-en mä oo ihan varma, mut luulisin, kait.
- Ajattele mitä tapahtuu, kun tahroista lähtevä tuoksu saavuttaa rapun, ulko-oven ja pihan. Täällähän on kohta vaikka ketä naapureita ilmaisen kahvikupillisen perässä. Arvaa vaan, paljonko ne kantavat kengissään paskaa tuohon eteisen matolle?
- Niin, anteeksi Ernesti, en minä vaan tajunnut sitä mattojuttua.
- Ei se mitään, missä se tahra on? purin hammasta rätti kädessäni.
- Tuossa, tuon kahvipannun kyljessä, Ilona osoitti kahvinkeitintäni.
- Hahahahaa, hyvä juttu, repesin nauramaan.
- Mitä, onko se sellainen hauskatahra?
- Ei kun, minä olen antanut kahvinkeittimille erikoisvapauden kahvitahrojen suhteen.

Onneksi tilanne laukesi tällä tavalla hyvin kivuttomasti ja päättyi vielä omaan nauruuni. Nauru toi kuulemma lisää ikää, joten laskeskelin tällä hetkellä tulevan maksimi-ikäni olevan joissain kahdensadan vuoden paremmalla puolen. Tilanteen laukeamisesta huolimatta kävin keittiön läpi hyvin tarkalla silmällä, ettei vaan tuo herkkupeppu ollut levitellyt vaikka margariinia kalusteisiin.

- Onko kaikki hyvin? Ilona uteli.
- Sanotaan näin, että kivasti.
- Tehdäänkö me tänään jotain kivaa?
- Kuule, joko me ostettiin ne kihlasormukset? minulle tuli mieleen moinen seikka.
- Ei kait vielä. Mennäänkö ostamaan tänään ne kihlat, jookosta?
- Tuota, eikös tänään ole pariton päivä, etkä sinä voi käydä silloin kaupassa, muistelin tyttöni tapoja.
- Ei haittaa, se koskee vain ruokakauppoja. Kihlakaupat ovat asia erikseen.
- Sitten menoksi, sanoi joku vitun hullu, jonka nimeä en enää muista, karjaisin.
- En minäkään muista, mutta se oli se joka kulki aina sormi perseessä, Ilona vahvisti.
- Jep, sama tyyppi.

Ilona etsi vielä lisää vaatetta päälleen, ennen kuin pääsimme eteiseen talvivaatteiden ja kenkien kimppuun. Hänen kumartuessa laittamaan kenkiä jalkaan, minä koittelin kiinteätä takapuolta. Halusin vain testata nopeasti, että vieläkö se olisi sopiva Mersuni etupenkille. Jos se alkaa levitä liikaa, saa Ilona istua sen jälkeen takapenkillä. Sekin oli kyllä siinä ja siinä, sillä en oikein luottanut takapenkillä istujiin omassa autossani. Psykopaatit yleensä tappavat aina takapenkiltä, enkä minä halunnut joutua sellaisen takapenkkimurhaajan uhriksi omassa autossani.

- Kumpi painaa nappia? Ilona tiedusteli meidän seistessä hissin oven luona.
- Jos minä puristan sinua tisseistä, niin painatko sinä nappia? tein oman pikaisen ehdotukseni.
- Miksi Ernesti?
- Katsos kun sillä tavalla meillä molemmilla on jotain tekemistä.
- Voih, miten sinä tuleva kihlattu kikkeliskokkelismies oletkaan sitten viisas, Ilona kehui.

Ilona varmisti ensin kysymällä, että ovatko käteni todella hyvin hänen talvitakin verhoaminen pienten tissien päällä, ennen kuin hän painoi hissin nappulaa. Hissi oli alakerrassa, joten jouduimme odottelemaan hetken aikaa. Hissi tuli ylös ja jäin odottelemaan, että Ilona avaa oven. Seisoimme tovin ja hissi lähti takaisin kohti alakertaa.

- Se meni, Ilona puri huultaan.
- Nih, totesin ykskantaan, sillä en kyennyt muuhun.

Ei perkele, tämä alkoi jo olla liikaa yhdelle päivälle. Ensin minut pelotellaan puolikuoliaaksi omassa kodissani olevalla kahvitahralla ja sitten hissi heittää uukkarin aivan nenämme edessä. Paukutin päätäni pari kertaa hissin oveen. Mieleni teki hypätä hissikuiluun sen perään, mutta ovi ei suostunut aukeamaan, vaikka kuinka temmoin sitä.

- Eikö ole ketään kotona, vitun hullu, takanani lausuttiin Korvetin Pekan tympeällä äänellä.
- Mene sinä lipaston kiskoja metsään hakkaamaan lisää puita niinin lipastoihisi, latasin takaisin.
- Kuka siellä asuu, kun ei tunnu olevan ketään kotona? mulkero piruili vielä.
- Elä ihmettele jos teillä ei ole enää ketään kotona, kun palaat töistä joku päivä. Voi olla, että vaimosi on muuttanut muualle.
- Minne se muka muuttaisi, häh? Pekka kivahti.
- En tiedä, mutta sillähän voi olla suhde vaikka tuon naapuritalon Mätöseen. Se Mätönen kuulostaa olevan omien puheiden mukaan jo kaatanut lähes kaikki naiset tältä asuinalueelta. Ei ole pitkä aika, kun se näki Ilonankin värkit livenä.
- Onko näin? Pekka puhisi.
- Niin, kyllä minä sille pimpan jouduin näyttämään. Tosin vain kerran pyllistin, Ilona vahvisti kertomani.

Pekka lähti sellaisen puhinan kanssa rappuun, ettei se voinut luvata hyvää hänen terveydelleen. Olisi edes tullut meidän kanssa hissiin, mietiskelin hänen terveyttään ajaessamme hissillä kohti alakertaa. Ikäväähän se olisi, jos naapuri kuolisi. Varsinkin alakerrassa hissin oven eteen kuollessaan, se häiritsisi kovasti oven avaamista ja muuta kulkemista.




© Rauno Vääräniemi