www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

13.8.2006

111. Aamu-TV

Aloin kuulla uneni sekaan jotain ihmeellistä, kuin koira olisi läähättänyt nenäni edessä. Korvatulppien ansiosta olin nukkunut kuin tukki koko yön, vaikka minulla oli pitkästä aikaa nukkumaseuraa. Yleensä nukun varsinkin selvin päin aika heikosti, jos sängyssäni on kiimainen naaras. Räväytin silmäni auki, sillä myös alapää viestitti, ettei kaikki ole ihan normaalisti.

- Uuuh, sinä heräsit Erkkulini, Ilona riemuitsi tukevasti meikäläisen tappiin istuneena.
- Pidä kiirettä, taidan heittää lastin matkaan, murahdin tutun tunteen kutitellessa varpaita.
- Ihan…kohta…minäkin…

Helvetti, tämänaamuinen panohan kävi kuin elokuvissa, selällään maaten ja ilman omia ponnisteluita. Näin hereillä olo aikaani ei tuhraantunut nussimiseen, vaan saatoin käyttää senkin ajan vaikka nenäni kaivamiseen. Myös Ilona oli tyytyväinen, sillä unessa saamani aamuseisokki oli ollut oikein tosi jämäkkä. Herkkupepun noustessa pois päältäni, könysin pois sängystä ja laitoin korvatulpat jemmaan seuraavaa käyttöä varten. Ne kun olivat sellaiset silikoniset ja useamman kerran käytettävät. Olin aikoinaan säilyttänyt niitä seinään painettuna, mutta niihin tarttunut maalinhaju oli sekoittanut pääni ja olin nähnyt liian psykedeelisiä unia. Kaksi yötä olin ollut hyrränä jossain perkeleen valoshow’ssa sen takia ja se riitti siitä kokeilusta.

- Jaa, ei tarvitse riisua kalsareita, totesin seistessäni makuuhuoneen lattialla.
- Kuule, onko tänään pariton päivä? Ilona uteli huolestunut ilme naamallaan?
- Joo, näyttää olevan viides tammikuuta hullun vuonna 2006.
- Tuota, minun pitää päästä ekana aamukakalle. Eihän se vaan haittaa?
- Ei, mikäli et pasko pytyn viereen etkä haise.
- Kiva, olet rakas, hän hihkaisi ja säntäsi nakuna vessaan.

Minua kusetti niin perkeleesti, että päätin käydä partsilla talvesta huolimatta. Laitoin pelkät tohvelit jalkaan ja lampsin olohuoneen poikki parvekkeen ovelle. Onneksi partsilla ei ollut lunta, joten tohvelit riittivät ulkoiluun vallan hyvin. Kurkistelin naapuriparvekkeelle, mutta siellä ei ollut ketään. Myös vastapäisen talon parvekkeet olivat tyhjät. Ei sillä, että yleisö olisi huolestuttanut, vaan ihan irstaiden naapurinrouvien takia. Tiedä vaikka joku prinssinakkiin tottunut naapurin eukko olisi kimpussa tajuttuaan millä vehkeellä Ernesti lorottelee. Siirsin tuolin aivan parvekkeen reunan viereen ja kiipesin sille tekemään tarpeitani. Alla oli nurmikkopläntti, joten kepillinen sitä itseään tuskin on pahasti sille. Menee aivan varmasti koirien piikkiin, hihittelin kaarta heittäessäni.

- Siisti kaari Ernesti, kehaisin itseäni toimituksen aikana.
- Minä tiedän, olen kaareni mittainen mies, kiittelin vaatimattomana itseäni.

Kyllä se vaan niin on, että omakehu on paras kehu, sanoivat muut mitä tahansa. Toimituksen jälkeen palasin takaisin sisälle ja kävin laittamassa kahvinkeittimen päälle. Nappasin samalla kaapista muroja ja niiden päälle jugurttia, jotta kroppa saa jotain polttoainetta. Ilonakin palasi vessasta, mutta en uskaltanut mennä sinne vielä. En voinut sietää toisten paskanhajua omassa asunnossa, en vaikka mikä olisi.

- Painoitko sitä hajustinta? tiedustelin häneltä.
- Joo, se oli aika jännä kapistus.
- Millä tapaa jännä?
- No kun se painui sillai jännästi painettaessa.
- Kato, kontti on vielä tuossa, kurkistin keittiön ikkunasta. Mitähän siellä on? pähkäilin ääneen.
- Olisikohan siellä Mikko Alapallo orkestereineen? Ilona huokaisi ja tuli viereeni ikkunaan.
- Avaan television, sanoin ja otin murot mukaan olohuoneen puolelle.

Varmistin ensin, että televisioruudun suojaksi laittamani kontaktimuovi on tarkasti paikoillaan, eikä yksikään nurkka repsota kuin hullun kampaus tuulisena päivänä. Kaikki oli kunnossa, joten kytkin töpselin seinään ja sen jälkeen itse laitteen päälle. Olin joutunut vaihtamaan töllöni palamattomaan malliin, sillä eteeni oli sattunut artikkeli palavista televisioista. Vanha oli ollut aivan toimiva, mutta en uskaltanut laittaa sitä enää päälle. Varustelin sen ”Räjähdysherkkä” ja ”palava” tarroilla ja möin kapineen myyntipörssin kautta kahdella kympillä. Ostaja piti hintaa lopulta halpana, mutta ihmetteli kun en antanut hänen testata laitetta kotonani.

Käskin tyypin mennä soittelemaan naapureiden ovikelloa töllön kanssa, jos välttämättä haluaa testata sitä tässä talossa. Vittu mikä pässi, voihan sen testata kotonakin. Pitkällisen vänkäämisen ja tinkaamisen jälkeen möin laitteen sille tukevalle pässille pyyntihinnalla ja ilman testaamista. Olin meinannut antaa ensin mukaan käyttöohjekirjan ja jopa television kytkentäkaavion, mutta revinkin ne tyypin nähden ja kerroin ettei noin fiksu kaveri niitä tarvitse. Kaverin puhistessa television kanssa, poistin vielä kaukosäätimestä paristot. Noin älykäs kaveri osaa varmaan käydä itsekin ostamassa kaupasta uudet paristot. Ennen kauppojen lukkoon lyömistä olin varmistanut, että hän asuu varmasti mahdollisimman etäällä. Espoo oli tarpeeksi kaukana, joten tein kaupat. Enontekiö olisi ollut vielä parempi vaihtoehto, mutta siellä asuvat ostelevat nähtävästi aika harvoin televisioita Helsingistä. Enkä muuten auttanut television kannossa alas, sillä kyllä viisas mies jaksaa yksinkin kantaa 28 laajakuvatöllön. Eihän se paina kuin jotain 45 kilon kieppeillä. Tämä nykyinen on samankokoinen.

- Tuutko töllää? huutelin Ilonalle.
- Mitä sieltä tulee?
- Varmaan Aamu-TV.

Jäin tuijottamaan silmä kovana parhaillaan menevää ohjelmaa, joka käsitteli hullujen ihmisten vaarallisuutta tavallisille kansalaisille. Joku ehdotti pokkana keskusteluringissä, että karkotetaan kaikki hullut tai edes niiksi epäillyt Somaliaan. Voi helvetti, minähän en lähde mihinkään maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä. En nimittäin puhu mitään undulaattia tai muitakaan vieraita kieliä.

- Tänään meillä on vieras ihan elävästä elämästä. Jorma Mätänen, tervetuloa, juontajanainen taputti käsiään yhteen.
- Huomenta, nimeni on kylläkin Mätönen, jo kuudennessatoista sukupolvessa, mikäli saan kertoa.
- Et saa, ringin harmaahapsi ilmoitti tylysti.
- Ilona, meidän runkku naapuri on televisiossa, huutelin vielä keittiössä hääräävälle kotihengettärelleni.
- Vetääkö se kuivat siellä?
- Ei, puhuu aivan hulluja hulluista, eli meistä.
- Miten te herra Märänen olette kohdanneet hulluja aivan arkielämässä? juontaja jatkoi.
- Nimeni on Mätönen.
- Ketä kiinnostaa, harmaahapsi keskeytti ja heitti suuhunsa kourastaan pari pilleriä.
- Olen tavannut monta hullua. Kaksi niistä asuu aivan naapurissa. Ennen toinen asui samassa talossa, mutta nyt ne ovat hulluuttaan muuttaneet nähtävästi samaan asuntoon. Pitäisi käydä tuikkaamassa se tuleen joku yö, niin säästyisi meiltä veronmaksajilta rahat hyödyllisempään.
- Aivan, te siis haluaisitte kohdistaa yhteiskunnan tuet muualle kuin hullujen kotihoitoon, juontaja jatkoi.
- Sosiaalipummi, pthyi, harmaahapsi sylkäisi Mätösen kengille.
- Minä, en ole nyt juuri töissä, mutta olen ylpeä duunari ja olen terve kuin suomalainen maaperä.
- Hyh, raadonia, raadonia, hengityssuojaimet tänne tai kuolemme! harmaahapsi korotti ääntään.

Ihmettelin hetken aikaa tuon vanhan miehen järkeviä kommentteja, kunnes tajusin kuka siellä televisiossa oli myös erittäin tuttu. En voinut uskoa silmiäni, mutta tottahan se oli. Jaska Pontti oli päässyt jollain tapaa keskustelurinkiin vanhaksi mieheksi naamioituneena. Maskeeraus oli niin hyvä, ettei sitä näemmä edes televisiostudion väki ollut tajunnut. Toivottavasti sillä on mukana pari kranaattia ja se lahjoittaa yhden Mätöselle – ilman sokkaa.

- Mitä Jaska tuolla tekee? Ilona tuli olohuoneeseen kattila kädessään.
- En kysy mitä teet tuolla kattilalla, jos minun ei tarvitse kertoa mitä Jaska tekee tuolla.
- Okei, krapula-aamuna pitää syödä kattilasta, siitä saa rautaa ja rauta auttaa voittamaan heikomman alkuaineen kuten krapulan.
- Hyvä selitys, vaikka en ymmärtänytkään siitä mitään. Jaska on tuolla puolustamassa meidän oikeuksia ja taistelemassa Mätöstä vastaan.
- Jaska, Jaska, Jaska työsi ei ole paska, paska, paska! Ilona alkoi tuulettaa laskettuaan kattilan olohuoneen pöydälle.

Olin tunkea muroja täynnä olevan lusikan nenääni tuuletuksen alkaessa. Helvettiäkö Ilona Jaskalle tuuletti ja vielä nakuna? Hetken asiaa mietittyäni ja saatuani nenästä pois sen yhden muron, joka sinne kerkesi livahtaa, tajusin Ilonasta riittävän meille kaikille. Jaska sai nakutuuletuksen ja minä sitä itseään, hihittelin mielessäni. Mätönen sen sijaan pisti savut nousemaan korvista, sillä mennä nyt tuolla tavalla televisioon kertomaan mielipiteitään. Hänen elämässään oli nyt pakko tapahtua jotain, nimittäin huonompaan suuntaan.

- Ja seuraavaksi säämiehemme Aimo Ukkonen kertoo teille seuraavan puolen vuoden sään. Sitä ennen päivän sää, jonka kertoo myös Aimo Ukkonen. Tätä ennen kuitenkin kaupallisia ilmoituksia eli mainoskatko, juontaja sönkötti aivan selvästi aamukrapulassa.
- Mätönen, elämäsi on lyhyt…, kuului vielä vaimea kommentti mainospalikoiden vallatessa ruudun.

Ääni oli aivan selvä Jaskan ääni. Toivottavasti he eivät poista häntä keskusteluringistä katkon aikana. Tosin en ollut ihan varma, että jatkuuko edes koko keskustelu? Näissä aamuohjelmissa kun aiheet vaihtuivat erittäin nopeasti. Olin keskittynyt toviksi siihen nenääni eksyneeseen muroon, joten en ollut pysynyt ihan kärryillä. Olin ennenkin kävellyt kärryjen perässä, joten eipä tuo haitannut. Lähinnä ongelmia tuotti kohta ruutuun säntäävä sääpelle. Vittu jos se sadetakkipelle alkaa taas osoitella minua ja naureskella. Isähän on voinut soittaa sille ja kertoa jotain ikävää minusta. He kun olivat lapsuudenkavereita. Jotenkin minulla tuli mieleen, että varmaan Alapallo on myös isukin lapsuudentuttuja. Yleensä kaikki vanhemmat ihmiset, jotka olivat vastenmielisiä, liittyivät tavalla tai toisella isääni ja hänen lapsuuteen. Isälläni on ollut aina huono vaikutus kanssaeläjiin.

- Hyvää huomenta arvon katselijat ja Ernesti, keltaiseen sadetakkiin pukeutunut Aimo Ukkonen tervehti.
- Sa-sanoiko se Ernesti? nikottelin.
- Joo, onko tuttu? Ilona vilkaisi minua.
- Se on sellainen vähemmistöjätkä. Sadetakin alla ei ole mitään sen enempää mitä minullakaan nyt. Aaaaargh! karjaisin tajutessani olevani munasillaan Aimon edessä.

Siihen jäi murokuppi ja Ilona ihmettelemään, kun loikkasin sohvan selkänojan yli turvaan. Onneksi sohvani sijainti mahdollisti nopean poistumisen ja antoi tarvittavan suojan televisiota vastaan.