www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

13.10.2003

11. Tohtori Psykon vastaanotolla

Kävelin reippain askelin kohti korkeata rakennusta, lääkärini sijaitsi sen ylimmässä kerroksessa. Mielestäni on erittäin ajattelematonta sijoittaa mielenterveyspotilaita hoitava lääkäri korkean tornitalon ylimpään kerrokseen. Jollekin hullulle tulee ennemmin tai myöhemmin tarve hypätä ikkunasta ja taas on yksi joukosta poissa. Menin sisään rakennuksen pääovesta ja suunnistin aulassa olevien hissien luokse. Talo oli aika iso, joten siinä oli kaiken kaikkiaan neljä hissiä. Menin oikeanpuoleisimman hissin luo ja painoin sen nappia.

Hissiä odotellessani paikalle lappoi lisää porukkaa. Osa kävi painelemassa muiden hissien nappuloita ja osa jäi vaan odottelemaan hissien saapumista. Vihdoin ja viimein kuului odotettu kilahdus ja vasemmalta lukien toisen hissin ovi aukesi. Hissin tyhjennyttyä, alkoivat alakerrassa jonottaneet survoutua sinne yhtä aikaa. Minä en sinne mennyt, koska tilaamani hissi ei ollut saapunut. Olen aina ennekin mennyt tällä hissillä ja niin teen myös nyt. Tämä hissi menee ainakin haluamaani kerrokseen, nuo toiset voivat mennä ihan vika paikkaan. En halunnut ottaa sitä riskiä, että päätyisin väärän hissivalinnan takia vaikka eläinlääkärille. Painelin raivoisasti hissini nappia, olihan sen pakko jo huomata kutsuni. Äskeisen hissin ovi meni jo kiinni ja minä jatkoin napin painelemista. Löysin kivan rytmin ja aloin naputella nappia siihen rytmiin.

Jostain kumman syystä äsken ovensa sulkeneen hissi ovi aukesi jälleen. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan jatkoin naputtelemista. Ihmeellistä, ettei ketään tullut ulos vaikka hissin ovi aukesikin. Pian ovi meni jälleen kiinni, olisikohan siinä liikaa kuormaa, ajattelin mielessäni ja naputtelin nappia tutulla rytmillä. Jälleen sama toistui, eli äskeisen hissin ovi avautui. Nyt hissin ovelle ilmestyi hermostuneen oloinen pukumies salkku kädessä.

- Oletko menossa ylöspäin, hän huusi minulle.
- Olen kyllä, mutta tällä hissillä, vastasin ja jatkoin napin naputtelua.
- Lopeta se napin runkkaaminen, että me päästään lähtemään, pukumies ärähti epäkohteliaasti.
- Ei nappia voi runkata, mulkkua runkataan, oikaisin häntä.
- Häh? Kuului hölmistynyt älähdys hissin ovelta.
- Vai onkos herralla kenties kikkelin tilalla tällainen hissinnappi? Kysäisin uteliaana.
- Ei voi olla totta, kyseinen herrasmies parahti.
- Ei se varmaan olekaan. Minä en usko, että teillä on hissinnappi housuissanne, huusin hänelle osaa ottavasti.

Olisin varmaan jatkanut hänen kanssaan juttua pitempäänkin, mutta siinä samassa oman hissini luota kuului tuttu kilahdus ja sen ovi aukesi. Hissi olikin tyhjä, joten saatoin astua siihen sisään saman tien. Luulin jo hetken, että saan ajella ylös yksinäni, mutta erehdyin hieman. Hissin oven alkaessa sulkeutumaan, sen väliin ampaisi jostain tiukkailmeinen pukumies. Hänen perässään taas tuli neljä muuta vastaavalla tavalla puettua tyyppiä. Pukumiehet vaikuttivat jotenkin kireiltä hississä, kukaan ei sanonut sanaakaan. Minua vitutti olla mokomien tuppisuiden kanssa samassa kopissa, joten päätin heittää hieman keventävää läppää.

- Onko teistä kukaan kokeillut miten pieru kajahtaa tällaisessa hississä?

Jumalauta, miten epäkohteliasta porukkaa, kukaan ei vaivautunut vastaamaan tiedusteluuni, edes hymyä en nähnyt kenenkään naamalla. Päätin kokeilla hieman toisenlaista lähestymistapaa.

- No kuvitelkaapa tilannetta, että olen ryypännyt muutaman päivän putkeen kaikkea paskaa sekaisin. Ruoaksi olen nauttinut hernekeitto, papuja ja reilusti valkosipulia. Mitä luulette, että kajahtaisiko sellainen pieru oikein kunnolla?

Vieläkään ei tullut yhtään vastausta tähän keventävään läppään, ainoastaan yhden pukutyypin naaman väri alkoi muuttua punaiseksi ja ilme jotenkin hätääntyneeksi. Hissi pysähtyi seuraavassa kerroksessa ja tämä punoittava tyyppi ryntäsi vauhdilla ulos. Kerkesin nähdä avoimesta hissinovesta, miten tämä tyyppi polvistui yhden suuren kukkaruukun ääreen. Olin ihan varma, että kyseinen tyyppi oli joku hiton rehuja palvova hihhuli. Hissin ovien sulkeuduttua, huomasin olevani siinä ihan yksin. En ollut edes huomannut toisten pukutyyppien poistumista. Oikeastaan näin oli parempi, eihän niistä mitään seuraa ollutkaan. Koska oli hississä yksin ja minua pieretti, niin päräyttelin aikani kuluksi muutaman kerran ja kokeilin sitä ääniefektiä. Muutaman kerran kokeiltuani tulin siihen tulokseen, ettei hississä kannata äänen takia piereskellä, se ei ole paras mahdollinen paikka. Lisäksi ilmanvaihto tuntui olevan niin jumalattoman huono, että alkoi tehdä jo itselläänkin pahaa siellä oleminen. Onneksi olin pian perillä lääkärikerroksessa ja poistuin hissistä. Käytävällä oli aika paljon porukkaa odottelemassa hissiin pääsyä. Mielessä kävi varoittaa heitä tuosta hississä olevasta hajusta, mutta päätin antaa heidän itse huomata sen. Kävelin käytävän päässä olevalle lääkäriaseman ovelle ja vilkaisin sieltä taakseni. Kukaan käytävällä olleista ei ollut mennyt hissiin. Hyvä homma, eivätpähän vie minun hissiä mennessään alakertaan. Avasin lääkäriaseman oven ja marssin vastaanottoluukulle.

- Päivää sisar hento valkoinen, tulin taas ilahduttamaan teitä, sanoin luukulla.
- No mutta Ernesti, kenet sinä tänään haluat henkilökohtaiseksi hoitajaksi? Kysyi tiskin takana istuva Petra.

Asioin tällä lääkäriasemalla sen takia, että tohtori psykolla oli täällä vastaanotto ja minä sain myös aina henkilökohtaisen hoitajan, joka huolehti minusta koko täällä olon ajan.

- Tulisitkos sinä? Kysäisin Petralta.
- Okei, pyydän vain jonkun toisen tähän tuuraamaan.
- Hienoa, voinko mennä neuvotteluhuoneeseen odottelemaan?
- Valitettavasti siellä on eräs lääke-esittelijä, sinun täytyy tyytyä tällä kertaa vaikka tuohon sohvaan, Petra sanoi ja viittoili odotustilan perällä olevaa sohvaa kohti.
- Voi harmi, manasin. En millään haluasi istua kaikkien muiden hullujen ja tautisten kanssa samassa tilassa, tiedä mitä pöpöjä niistä saan.
- Ei mahda mitään, tuonko jotain syötävää? Petra tiedusteli.
- Kuppi kahvia, domino keksejä ja uusin Aku Ankka näin alkajaisiksi.
- Tulee, Petra naurahti.

Kyllä tämä omahoitaja systeemi on todella hyvä keksintö, ei tarvinnut jäädä heitteille missään vaiheessa. Pyörähdin ympäri ja kävelin tyhjänä olevan sohvan luokse. Otin kengät pois jalasta ja oikaisin itseni pitkälleen. Sain osakseni ihmetteleviä katseita muilta potilailta. Olisivat hekin sijoittaneet lääkärissä käyntiin hieman enemmän rahaa, niin saisivat parempaa palvelua ja pehmeämmät tuolit. Pian Petra tuli paikalle jotain kylttiä kantaen.

- Mitäs siinä lukee? Kysäisin uteliaana.
- Yksityistilaisuus. Ettei kukaan tule tälle samalla sohvalle sinua häiriköimään, Petra naurahti ja ripusti kyltin viereiseen naulakkoon. Naulakon hän siirsi tämän jälkeen hieman keskemmälle.

Nyt minua tuijotettiin vielä enemmän, kylläpäs ihmiset ovat tänään uteliaita. Päätin huomauttaa heitä tästä tuijottamisesta.

- On erittäin rumaa tuijottaa porukalla minua, lisäksi tämä on yksityistilaisuus, joten katseet jonnekin muualle, huusin kohtuullisen voimakkaalla äänellä.

Kylläpä tehosi nopeasti, nyt siellä katseltiin lattiaa ja kattoa, kuten odotustiloissa yleensäkin. Mielestäni on turha kärsiä tuollaisesta, kun siitä voi kerran huomauttaa ja korjata sillä tavalla asian. Sohvalla maatessani totesin, että minua ei tällä hetkellä ahdistanut oikeastaan mikään asia, olin loppujen lopuksi aika hyvällä tuulella. Kohta viereeni ilmestyi Petran työntämänä tarjoilukärryt, joissa oli pyytämäni tuotteet, eikä yhtään enempää. En voinut sietää sitä, että minulle tuputetaan sellaisia asioita, mitä en ole pyytänyt. Onneksi tässä talossa ymmärrettiin potilaankin tunteita erittäin hyvin. Nousin istumaan ja aloin nauttia kärryjen antimista. Kuin huomaamatta olin tyhjentänyt koko dominopaketin lehteä lukiessani. Onneksi lehti loppui, sillä minulla alkoi jo ahdistus nostaa päätään keksien loppumisen takia. Petra oli ajan tasalla ja ryntäsi paikalle.

- Maistuiko kahvi ja keksit?
- Kyllä maistui ja Aku oli myös mainio.
- Joko haluaisit mennä tohtorin juttusille, vai tuonko toisen kupin kahvia ja jonkun muun lehden?
- Oikeastaan voisin mennä sinne lääkärin juttusille, vastasin haukotellen, sillä keksien syöminen alkoi väsyttää mukavasti.
- Selvä, noin kolme minuuttia ja tohtori ottaa sinut vastaan, Petra huikkasi mennessään.

Laitoin kellon sekkarin päälle, jotta näkisin voiko hänen sanaan luottaa. Tällä tavalla tiedän seuraavalla kerralla ottaa jonkun toisen omahoitajan, jos luvattu aika venyy kovin pahasti. Tuijotin sekuntikelloa niin tiiviisti, että melkein sain sydärin tohtorin äänen kuullessani.

- Päivää Ernesti, tulisitkos tuonne sisälle, tohtori Psyko sanoi edessäni.

Painoin samalla sekuntikellon nappia ja totesin sen pysähtyneen kahteen ja puoleen minuuttiin. Täällä näytti hommat menevän putkeen vaikka matka tänne oli ollutkin hieman takkuinen.

- Saanko karkin, tiedustelin Psykolta.
- Tuossa, Psyko sanoi ja ojensi mustan salmiakkikarkin.

Olin kerran huomannut, että tohtorilla oli iso laatikko tuollaisia mustia rapisevaan paperiin käärittyjä salmiakkikarkkeja. Tämän jälkeen olin halunnut aina sellaisen suuhuni. Karkin saatuani kävelin Psykon perässä hänen työhuoneeseensa. Menin suoraan makaamaan hänen sohvalleen.

- Äitisi soitti, Psyko aloitti keskustelun.
- Vai niin, kertoiko se siitä koirasta?
- Kertoi ja myös isäsi palaneesta autosta.
- Hyvä, ei tarvitse itse aloittaa kaikkea alusta, tuumasin karkkia imeskellessäni.
- Onko sinulla ollut mitään ongelmia viime aikoina? Psyko uteli.
- Ei muuta, kuin että panettaa niin vitusti, tissit ja tussut pyörii vaan mielessä.
- Johtuu siitä, että jätit lääkkeet pois, Psyko totesi.
- Tohtori, saako naapurin muijaa naida verkkokellarissa?
- Hmm, totta kai, jos tämä kyseinen henkilö on siihen suostuvainen.
- Hyvä, minua arvelutti se hieman ja jätin panematta, totesin helpottuneena.
- Oliko sinulla jotain muuta, mikä on painanut mieltäsi?
- Joo, grillimakkarat koittelivat eilen hermoja.
- Oletkos päässyt siitä jo yli?
- Kyllä, grillasin ne ja pistelin poskeeni, vastasin ylpeänä tästä saavutuksestani.

Tämän jälkeen tohtori kirjoitti jotain potilaskorttiin, tai minun tapauksessa se oli jo ihan täysi viisitoistaosainen kirjasarja. Kirjoitussession jälkeen keskustelimme vielä pitkän tovin naisista ja niiden iskemisistä. Tohtorin mielestä housujen laskeminen kinttuun rapussa ei ollut kaikista fiksuimmasta päästä. Ei hän minua siitä mitenkään tuominnut, totesi vaan, ettei itse ainakaan pystyisi siihen edes kahden promillen kännissä. Kerroin tohtorille vielä aamuisesta saippuan kanssa taistelemisesta ja hän nauroi melkein maha kippurassa. Mielestäni Psyko oli hyvä tyyppi, sillä hän osasi nauraa oikeissa kohdissa. Yleensä lääkärit ovat niin vakavaa porukkaa. Saatuamme asiat keskusteltua halki, Psyko meni kaapilleen ja otti sieltä kaksi purkkia lääkkeitä.

- Tässä sinulle näitä lääkkeitä, jos sattuu tulemaan niin paha tilanne, ettet pärjää niitä ilman.
- Onko näitä pakko syödä?
- Ei tietenkään, mutta en suosittelisi niiden syöttämistä naapureiden koirillekaan, Psyko naurahti.
- Hyvä homma, ettei tarvinnut hakea näitä apteekista, ne olivat viimeksi siellä aika kireitä, totesin ilahtuneena.
- Et olisi saanut ottaa mukaasi sitä vesiautomaattia, Psyko totesi hieman vakavamman oloisena.
- Niin mutta, siinähän luki, että ota tästä vettä janoosi, puolustelin.
- Se tarkoitti mukillista, ei koko automaattia.
- Minähän jätin sen siihen pihalle.
- Miksi sen siihen jätit? Psyko uteli.
- Minua ei enää janottanut ulos päästessäni, enkä viitsinyt turhan takia raahata mukanani painavaa automaattia.

Vaihdoimme vielä muutaman sanan käyttäytymisestä ihmisten ilmoilla. Lupasin Psykolle, että yritän olla kuten muutkin ihmiset. Lopuksi kättelin Psykon ja hän aukaisi minulle oven. Poistuin lääkärin huoneesta ja menin luukun takana istuvan tytön juttusille.

- Pistä laskulle, totesin tytölle.
- Totta kai, Petra siitä jo mainitsikin, tämä minulle tuntematon tyttö sanoi hymyillen.

Samassa Petra ilmestyi vierelleni ja tiedusteli oliko minulla vielä jotain toiveita. Pyysin saada halata häntä ja sain tehdä sen. Halattuamme tovin aikaa, ilmoitin Petralle lähteväni kotiin. Petra jäi vilkuttamaan perääni, kun poistuin ulos ovesta. Kävelin ihmeellisen rauhallisen olotilan vallitessa hisseille. Siellä näytti olevan joku vähemmän rauhallinen kaveri ovea potkimassa.

- Voi perseen suti, voi saamarin saamari, tämä mustaan pukuun pukeutunut kaveri sadatteli potkiessaan.
- Onko hermo kenties loppu? Jos on, niin minä voin tarjota tämän kerran, sanoin äkäpussille rauhallisesti ja jopa hymyilin perään.
- Mitä sinä selität? Mitä tarjota? Tyyppi ihmetteli.
- Rauhoittavia tietenkin, sanoin ja ravistelin juuri saamaani isoa purkkia.
- Minä en mitään pillereitä tarvitse, minä haluan vain tuon perkeleen hissin tänne ja sassiin.
- Niin minäkin, totesin ilahtuneena samasta päämäärästä ja aloin myös potkia sen ovea.

Yritin rytmittää potkimiseni samaan tahtiin, mitä tuolla hermostuneella pukumiehelläkin oli, mutta se oli aika vaikeata. Vihdoin kun pääsin samaan rytmiin ja kunnolla vauhtiin, niin tämä päättääkin lopettaa potkimisen.

- Eikö me potkitakaan tätä hissiä enää? Kysäisin epätietoisena jatkosta.
- Ei perkele, minä menen portaita, tyyppi tuumasi ja lähti juoksujalkaa kohti portaikkoa.

Minä jäin ihmeissäni miettimään tohtori Psykon sanoja siitä, miten minun pitäisi käyttäytyä, kuten muutkin ihmiset. Nythän minä olin yrittänyt tehdä niin, mutta mihinkään portaikkoon en lähde juoksentelemaan, koska kerran hissi on keksitty. Hissiä sai taas odotella yllättävän kauan, taisi olla joku ruuhkaaika käsillä. Viimein se oikea hissi tuli ja menin muutaman muun henkilön kanssa sinne. Hissiin päästyäni aloin varovasti nuuskutella, sillä minua kiinnosti, että vieläkö se pierunhaju oli hississä. Varovainen haistelu ei tuottanut nenääni mitään aromia, joten aloin haistella hieman kovemmin ja samalla kääntyilin hississä puolelta toiselle. Olin juuri lopettamaisillani haistelun, kun eräs nuorehko nainen kysäisi arasti.

- Voi kauhea, onko minulle taas deodorantti pettänyt?
- En minä tiedä siitä mitään, paskan hajua tässä vain metsästän, vastasin hänelle totuudenmukaisesti.

Jostain kumman syystä kaikki alkoivat pälyillä toisiaan ja nuuskimaan varovasti ympärilleen. Minä tunsin itseni lähes normaaliksi, olinhan taas käyttäytynyt, kuten muutkin ihmiset, eli nuuhkinut hississä. Vihdoin hissi saapui alakertaan ja poistuin siitä muiden perässä. Kävelin suoraan ulos ja hypermarketin parkkipaikalle. Parkkipaikalla oli tutunnäköinen farmari Volvo ”Poliisin eristämä alue” nauhalla eristettynä. Volvon ympärillä kierteli Poliisimies koiransa kanssa ja kaksi Poliisia puuhasteli sen sisällä. Jostain syystä liikennekin oli ohjattu kulkemaan toisesta päästä parkkipaikkaa. Jouduin kiertämään aika kaukaa tuon paikan eristyksen takia. Pääsin viimein Mersuni luokse ja silloin minulla kiehahti. Joku perkeleen idiootti oli pysäköinyt Mazdansa Mersun viereen, vaikka vapaita paikkoja oli pilvin pimein muuallakin. Avasin autoni takaluukun ja otin sieltä tähän tarkoitukseen teettämäni tarran. Siinä luki isolla teksti ÄÄLIÖ. Tarra oli sellainen ikkunatarra, jonka voi liimata tuulilasiin ja teksti näkyy kuskin paikalle todella hyvin. Liimasin tarran Mazdan tuulilasiin ja poistui paikalta renkaat vonkuen. Tiellä päästyäni latasin menemään taas reipasta ylinopeutta, sillä hullut eivät rajoituksia tarvitse.




© Rauno Vääräniemi 2003