www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

23.7.2006

109. Nakupotut

Kotimatka sujui tuttujen sävelin siivittämä, nimittäin Mersun kasikoneen vaimean käyntiäänen säestämänä. Harmikseni meille kotiin ei ole koko matkaa nelikaistaista tietä, joten loppumatkasta jouduin ajamaan pitkän tovin vastaantulevien kaistaa. Mistä lieneekin sattunut samaan suuntaan kulkemaan niin paljon hitaita pökkelöitä? Matkalla alkoi myös nälkä kurnia massussa, sillä en ollut syönyt juuri mitään koko päivänä. Onneksi meillä oli nyt ruokaa ja juomaa isompaakin nälkää varten.

- Kato Ernesti, se tosimies on vielä täällä parkkipaikalla, Ilonan hihkaisi kääntäessäni Mersua pihaa kohti.
- Lienee sammunut, totesin vilkaistuani auton alla makaavaa Mätöstä.
- Äkkiä, minua pissattaa vietävästi, Ilona hoputti.
- Käy pissalla tuossa parkkipaikan reunassa. Laitat pään tuonne puun taakse piiloon, niin kukaan ei tunnista sinua perseen perusteella.
- Entä Mätönen?
- Oletko koskaan halunnut nähdä, kun auto tippuu tunkilta miehen päälle? virnistelin.
- Hyi, meinaatko sinä satuttaa viatonta miestä? Ilona heristi sormea.
- En, se tollo satuttaa kohta itseään. Hullu saa olla muttei tyhmä.
- Ai mitä eroo niil on?
- Nyt menet sinne pissalle ja muista, perse tännepäin!

Nousimme yhtä aikaa autosta. Ilonan kävellessä parkkipaikan toista reunaa kohti, minä taputtelin Mersun konepellin ja takaluukun neljä kertaa. Mahdollisesti ajonaikainen piilostressi oli nyt poistettu ja saatoin jatkaa kohtalaisen vapaata elämäni ilman turhia paineita. Takaluukkua avatessani totesin Ilonan laskevan housunsa kinttuihin ja kyykistyvän talviseen ilmaan pissalle. Aloin laskea mielessäni numeroita. Pääsin vasta kahteen ja puoleen, kun Tercelin alta kuulu ihmeellinen muksahdus ja sen jälkeen epämääräinen rämähdys, jota puolestaan seurasi korvia hivelevää kiroilemista.

- Löysitkö Mätönen reiän? huusi hänelle.
- Vittu, vitun, vitun, vittu!
- Jep, sepä se juuri.
- Vieläkö minun pitää pyllistää? Ilona huuteli takapuoli Mätöstä kohti.
- Ei tarvitse, Mätönen haluaa varmaan jäädä runkkaamaan yksin, kailotin kädet torvena suun ympärillä.
- Oletko sinä sellainen runkkari? Ilon kuului kysyvän kävellessään auton alta kiemurtelevan Mätösen kohdalla.
- Tämä kostetaan, niin totta kun nimeni on Jorma Mätönen!
- Ernesti, tuo mies on pelottava.
- Tai naurettava, nauroin mokomallekin elämässä epäonnistujalle ja itsensä kehujalle.

Pidin herrasmiehenä Mersun takaluukkua auki, jotta Ilona sai nostettua kauppakassit pois. Varmistin sen jälkeen, ettei lähes neitseelliseen takaluukkuun jäänyt mitään kuonaa kauppakassien pohjasta. Kaupan hajuhan sinne jäi, mutta sitä oli kait siedettävä jatkossakin, mikäli en halunnut alkaa viljellä itse tuotteita pahvilaatikoista perunoihin ja jauhelihaan. Missähän niitä lehmiäkin kerrostalossa pitäisi? mietiskelin hajuasiaa pähkäillessäni? Otin herrasmiehenä olutkorin ja kirkkaat kannettavaksi, sillä heikko nainenhan saattaa pudottaa juomat ja rikkoa pullot.

- Alanko laittaa heti ruokaa? Ilona uteli saatuaan punnerrettua viimeisenkin kauppakassin keittiön pöydälle?
- Mitä meinasit laittaa?
- Miten olisi kanelilla maustettuja mikroperunoita?
- Onko ne herkullisia? kummastelin päivän ruokatarjousta.
- Jos tykkää kanelista ja perunasta.
- Aivan sama, onhan kanelia pullissa, niin ei kait se pahaa voi olla perunoidenkaan kanssa.

Nappasin käteeni tortillasipsipussin ja suuntasin perseeni olohuoneen sohvalle, kotihengettären jäädessä keittiöön loihtimaan meille maittavaa ateriaa. Otin käteeni Nakke-lehden ja jatkoin sen lukemista. Hetken päästä totesin lukeneeni lehden jo pariin kertaan, mutta päätin lukea sen vielä kerran. Tiedä vaikka joku sana olisi jäänyt kahdella edellisellä kerralla huomaamatta. Monille asioille kun saattoi nauraa useamman kerran, sillä huumori oli varsinkin hulluilla harvoin kertakäyttöistä. Tämänkertainen huumoripläjäys keskeytyi aika ikävällä tavalla.

- Ernestiii, sun mikro vuotaa!
- Voihan törötissit, vettäkö sinne laskit? murahdin ja nostin takapuoleni mukavasta sohvapaikasta.
- No ku ne perunat piti tehdä pehmeämmäksi, Ilona niiskutti vettä valuvan mikroaaltouunin edessä.
- Mistä tällainen resepti? kummastelin tulvaa katsellessani ja vitutuskäyrän noustessa.

Jos tämä oli jonkun toisen kylähullun idea tai vaikka keittokirjan, niin vien kyseiselle henkilölle lahjaksi saavillisen vettä. Voi että minua puistatti ajatus jatkaa elämääni kosteassa keittiössä. Tiedä vaikka koko asunto olisi puolen vuoden päästä läpikotaisin homeessa. Pitäisiköhän minun pyytää neljän P:n siivouspalvelu kuivaamaan keittiö? Olisikohan niillä sellaista kuivauspalvelua?

- No ku siinä ohjeessa sanottiin, että perunat pitää kääriä läpimärkään talouspaperiin ja laittaa mikroon. Ne olisi olleet nopeasti valmiita.
- Missä se paperi on? kummasteli raottaessani mikron luukkua.
- Mikä paperi? Ilona katsoi minua kuin vähämielinen puurokattilaa.
- Se talouspaperi, johon perunat piti kääriä.
- Ai niin se, hän totesi ja pyöritteli päätään puolelta toiselle. – Tuolla, se on tuolla, kuului viimein riemastunut kiljaisu, ja sormi osoitti minun talouspaperirullatelinettä.
- Pitäisiköhän se kastella ja laittaa perunoiden ympärille, hymähdin kunnes tajusin erään tärkeän seikan. – Missä helvetissä ne perunat ovat?
- Ai niin, menin jotenkin sekaisin niin vaikeista ohjeista ja muistin vain veden, Ilona sanoi alahuuli mutrussa.
- Äääh, mitä tuosta, sattuuhan sitä blondeillekin aina yhtä ja toista, lohduttelin tuota pikimustan tukan omaavaa kaunotarta.
- Sitähän minäkin, Ilona innostui ja raapaisi märän puseron pois päältään, paljastaen kaksi kiinteätä rintaa.
- Nakupottuako? heitin toivorikkaana.
- Mitä se on?
- Tarjoilet tuon peruna-aterian nakuna, lipaisin huuliani.
- Erkkuli saa nakupottuu, trallallallaa, saa Erkkuli vaikka vittuu, ellei haarukka osu pottuun, Ilona alkoi hoilottaa peppu keikkuen.

Huh, totesin otsaani pyyhkien ja palasin takaisin sohvalle hieman jäykän olotilan saattelemana. Tässä vaiheessa keittiön kasteleminen ei häirinnyt enää kuin vaivaiset 97 prosenttisesti, joka oli jo huomattavasti alle sadan katastrofaalisen rajan. Istuin sohvalle ja aloin miettiä, että asentaakohan mikään firma kylpyammeita keittiöön, sillä Ilonan muuttaessa samaan asuntoon sille voisi olla tarvista. Nälän takia en jaksanut ajatella pitempään moista ongelmaa, vaan päätin käyttää heti kovempia otteita – Naken nakuttavaa huumoria. Nauraa räkätin niin, että räkä roiskui valehtelematta ympäri olohuonetta.

- Jes, tikoissa on potkua! karjaisin onnellisena.
- Nakupottujaa, nakupottujaa, Ernestillee nakupottujaa! kuului samassa selkäni takaa.
- Vau, henkäisin kääntäessäni päätä ja todetessani Ilonan olevan pimppaa myöten naku.

Hän käveli luokseni tarjotin kädessään, jossa oli mikropottuja, joiden päälle oli siroteltu kanelia. Lisäksi tarjottimella näytti olevan silliä ja yksi porkkana. Siinä samassa minulla naksahti päässä. Oliko tuo perkeleen hupakko roudannut minun Nakkeillessa tänne kanin tai jonkun muun jyrsijän? Ei, sellainen ei käynyt päinsä, sillä en halunnut asunnostani mitään reikäjuustoa, jonka nopsa jyrsijä tekaisee tällaisesta asunnosta alta aikayksikön.

- Ernesti, onkos sulla koskaan ikävä minua? Naku-Ilona tiedusteli laskiessaan tarjotinta olohuoneen pöydälle.
- Kuinka ikävä? tuijotin hänen kiinteätä takapuolta kieli poskella.
- Sillai ihan hirvee ikävä.
- Sorry ei ole.
- Eiks sul oo koskaa hirvee ikävä?
- Noup, en yleensä ikävöi elukoita, varsinkin niitä joista saa hyvän käristyksen, puistelin päätäni noukkiessani yhden perunaviipaleen käteeni.
- Mitä elukoita, onko sulla koira? Ilona kummasteli.
- Onkos itsellä marsuu ikävä? pamautin takaisin.
- En mä tunne ketään marsuu.
- Enkä minä hirvee, hihittelin perään ja nuolaisin sohvan eteen seisomaan jäänyttä Ilonaa paljaasta massusta.
- Voi Ernesti, sinä olet sitten niin kultainen. En minäkään ikävöi marsuja, vaan sinua, omaa pikku kikkeliskokkelinpanomiestä, hihihii.
- No nyt kuulostaa paremmalta, huokaisin päästyäni eroon mokomasta eläinaiheisesta keskustelusta.

Parempi jättää elukat rauhaan, sillä muuten täällä olisi varmaan enemmän lajeja mitä Korkeasaaressa. Minulle riitti lemmikiksi ja lemmityksi vain yksi tuollainen mustatukkainen posliinipimppa, joka totteli välillä Ilona nimeä. Toisinaan tuo mokoma ei totellut mitään puhetta.

- Otahan Ernesti lisää pottua ja silliä sekaan.
- Mitä tuo porkkana tekee ruokalautasella? tökkäsin sitä varovasti sormellani.
- Ethän suutu jos kerron? Ilona katseli olohuoneen mattoa nolona.
- Mitäpä minä, porkkanalle, heilautin kättäni muka puoli huolimattomasti, vaikka otsasuoni meinasi katketa.
- Minä ajattelin…niistä pupuista…kun ne sillai lisääntyvät kovasti. Niin tietsä kun niillä on ihan kamalat halut, Ilona alkoi selittää.
- Sinulla on sittenkin täällä jossain kani! karjaisin tuskissani.
- Ei ole, kun sinulle…tuosta porkkanasta kanienergiaa. Jos sinä vaikka koittasit kikulilla minua täältä, hän hieraisi kutsuvasti alapäätään.
- Ilona, sanoinko minä jossain vaiheessa, että sitten saunan jälkeen puhtain kikkelein.
- Niin, mutta kun minä en jaksaisi odottaa, hän nyyhkytti.
- Kuulehan Ilona, elämässä on muutakin kovaa kuin Ernestin kanki, sanoin mahdollisimman jämäkästi.
- Mitä muuta?
- Elämä itsessään.




© Rauno Vääräniemi