www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

4.6.2006

106. Perunat, perkele!

Tallasin lisää kaasua kasikoneeseen päästyämme isolle tielle. Kokemukseni mukaan uudelle autolle piti antaa happea heti reilusti, jotta se tottui kulkemaan kovaa. Hitaasti sisäänajetut nyhvöautot vain tukkivat teitä meiltä nopeammilta. Toisaalta eihän mihinkään kinneriin iso kasikone edes sovi, joten siinä yksi syy miksi välttelin mokomia ahdistuksen pesiä. Vilkuilin matkan edetessä vierelläni istuvaa Ilonaa, ja totesin hänen nauttivan matkasta täysillä. Ehkä ne minuutin välein kuuluvat ilon kiljahdukset olisi voinut jättää pois, mutta eipähän tyttö ainakaan teeskennellyt mitään. Hullut ne osasivat nauttia asioista aivan aidosti. Joku pillerikauppias voisi sanoa, ettei ilman nappeja ole hauskaa, mutta se oli pötypuhetta. Yleensä kaikista hauskinta oli juuri ilman lääkitystä, silloin ihminen oli aidoimmillaan.

- Oliko tämä Mersu? Ilona kysäisi ja korjasi samalla nenällään olevia aurinkolaseja.
- On vieläkin, miten niin?
- Sitten tässä Mersussa on Munaa, isolla ämmällä.
- Tiedän, ei isomunaisella miehellä kannata ostaa pienimunaista autoa, totesin vaatimattomaan tyyliini.

Minulla oli tarkoitus ajaa lähimmälle ostarille kauppaan, mutta Ilonan ilakointi vieressä sai minut toisiin aatoksiin. Päätin tempaista pidemmän siivun ja ajaa seuraavaan kaupunginosaan ja siellä olevaan pieneen kauppakeskukseen. Siellä oli sekä viinapuoti että apteekki ruokakaupan lisäksi, joten mitään elintärkeää ei jäisi ostamatta. Pitempi matka teki myös hyvää autolleni ja minulle, sillä rentouduin kaikista parhaiten sikatörkeätä ylinopeutta kaahatessani. Kovassa vauhdissa saattoi heittää helposti aivot narikkaan ja keskittyä vaan kaasupolkimeen ja hitaiden nyhvöjen ohittamiseen. Ohittaminen nyt oli hullullekin helppoa, kuin pillereiden syönti.

- Jätätsä todella auton näin kauas? Ilona ihmetteli suu auki sammuttaessani moottorin.
- Kulkee täältä bussit himaan, mikäli paluukyyti ei kiinnosta, tuhahdin takaisin ja koetin olla polttamatta käämejä.

Johan nyt on perkele, manailin mielessäni tuon naisen kotkotuksia. Minähän jätän autoni niin kauas ovesta kuin haluan. Sitä paitsi täällä kauimmaisessa nurkassa ei kukaan pääse kolmimaan Ladallaan ässäni kylkiä. En voinut olla kaupassa hermoilematta, jos joudun jättämään autoni kahden auton väliin. Ilonaa ei parkkipaikkani näyttänyt miellyttävän, sillä tytteli katseli minua suu mutrussa. Nousin ulos autosta ja taputin konepeltiä sekä takaluukkua neljä kertaa. Niitä tehdessä huomasin lähistöllä erään farmariauton, jota lastasi yksinäinen mieshenkilö.

- Herra hei, kiinnostaako pieni pimpparalli?
- Anteeksi mitä? arviolta kuusikymppinen herrasmies kysyi.
- Saatat päästä vaikka sormella koittamaan, mikäli viet tuon autossani istuvan tyttölapsen täältä tuonne kauppakeskuksen ovelle. Ajat nähtävästi sitä kautta pois.
- Minä en yleensä…
- Kuule, en minäkään yleensä laita naistani toisten rattaille, joten käytä tilanne hyödyksi jotta saat jotain kerrottavaa vanhainkotiin.
- Kyllähän…minä…voisin…
- Ilona ulos, sain sinulle kyydin täältä kauppakeskuksen ovelle, huusin hänelle lasin läpi.
- Ernesti, sinä se jaksat yllättää, hän totesi iloisena astuttuaan ulos autosta.
- Setä voi vähän sormella koitella, mutta ei kait se haittaa?
- Ei tieteskään höhlä, sitähän ne pojat teki jo ala-asteella, hihihii.

Ilona käveli farmariauton luo ja setä jopa avasi Ilonalle apukuskin oven. Sedän istuuduttua autoon, se lähti liikkeelle hyvin hitaasti ja kytkin luistaen. Vittu, jos olisin ollenkaan arvannut, miten tuo seniili höhlä oikein luistattaa kytkintä, niin olisin keksinyt jonkun toisen tavan saada Ilona kauppakeskuksen ovelle. Farmarissa oli varmaa viisitonnia kierroksia, mutta auto liikkui hitaammin kuin jalaton mies suksilla. Lukitsin Mersun ovet ja kiersin parkkipaikan takareunaa pitkin kauppakeskuksen ovelle vastaan tuota käryttävää farmariautoa. Kerkesin seistä sielläkin hyvän tovin, ennen kuin auto saapui perille.

- Ai hei, sä oletkin jo täällä, Ilona kilkatti astuessaan ulos autosta.
- Saanko pitää nämä? autosta kuului epävarma kysymys.
- Totta kai, pidä vaan molemmat, Ilona hihkui takaisin ja lämäsi farkun oven kiinni.

Vilkaisin Ilonan kenkiä ja totesin, ettei hän ainakaan kenkiään ollut sinne jättänyt. Hyvä näin, sillä se todisti, ettei Ilona ollut ainakaan kevytkenkäinen nainen. Oikeastaan hänen askel oli välillä turhankin raskas, lähinnä sellainen tyypillinen kantapääastujan askel. Farmari lähti kauhean kärypilven kera pois parkkipaikalta Ilonan huiskutellessa sen perään, kuin vanhalle tutulle.

- Vanhakin tuttu? heitin piruuttani.
- Oli sillä ikää, kuuskytviis tai jotain.
- Mitäs setä, kokeiliko edes sormella?
- Vähän se pyöritti molempia, mutta sanoi olevan niin hermostunut, että treenaa sitä paremmin vasta kotona.
- Ai jaa, niin kuin millä, omalla eukollako?
- Ei tieteskään höhlä, kun niillä pullonkorkeilla.

Pullonkorkeilla, millä vitun pullonkorkeilla? Olinpas minä taas kuin se kuuluisa hullu, joka putosi puuropataan, aivan yhtä pihalla. Olin varmaan aivan sen näköinenkin, koska Ilona jatkoi:

- No niillä Jaffan korkeilla, joita minä olen kerännyt. Setä keräsi myös korkkeja.
- Siksikö se auto huusi leipää?
- Ei tieteskään, vaan siksi ku mä kysyin, että haluaako se koittaa ja sedällä alkoi pippeli jöpöttää.
- Eiköhän mennä sinne kauppaan ennen kuin se menee kiinni, ehdotin ja marssin sisälle kauppakeskukseen.

Kävellessäni edellä kauppaa kohti, hoin mielessäni: en ole yksin kaupassa, osta ruokaa kahdelle. Olisihan se nimittäin aika noloa jos kihlattuni kuolisi nälkään juuri kihlajaispäivänä. Minulla voisi olla vaikeaa saada hänen vanhemmat vakuuttuneeksi, että se oli ollut vain puhdas tapaturma.

- Ernesti, saanko mä istua kärryissä? Ilona kinusi minun tapellessa niitä irti toisistaan.

Miksi halvatussa ne valmistavat vain toisiinsa liimaantuvia ostoskärryjä? Joka saamarin kerta valitsemani kärry oli niin jumissa jonossa seuraavan kanssa, ettei niitä meinannut saada millään irti toisistaan. Tällä kertaa minulla tosin kävi tuuri, sain ne irtoamaan puolessa minuutissa. Annoin tämän jälkeen Ilonalle luvan istua kärryihin, jotka olivat onneksi tässä ruokakaupassa aika järeää tekoa.

- Hanki oma kyytiläinen, kivahdin eräälle nuorelle miehelle, joka kyyläsi meitä oikein kunnolla.

Tyyppi lopetti mulkoilun siihen paikkaan ja sieppasi ostoskorin, jonka kanssa paineli kiireen vilkkaa hyllyjen väliin. Perhana, että minua tympäisi törmätä aina tuollaisiin asenneongelmaisiin kauppareissuilla. Tuo äskeinen oli sen sortin kyylä, että olisi varmaan syönyt minun eväätkin, jos olisin sellaiset tehnyt mukaan tälle reissulle. Minä niin mielellään liikkuisin pesäpallomailan kanssa julkisilla paikoilla, mutta perhanan poliisit tuppaavat viemään ne käsistä, muka vaarallisina välineinä. Sillä kun kerran kopauttaisi, niin loppuisi se hullujen kyttääminen ja eriarvoiseen asemaan saattaminen ilveilemällä ja pilkkaamalla.

- Ernesti, mä haluun kurkkuu, ihanan kovaa ja pikkaisen käyrää kurkkuu.
- Ota ite, ne vihertävät liikaa minun makuun, puistelin päätäni ja jätin kärryt lasteineen kurkkuvuoren viereen.

Astuin varmuuden vuoksi muutaman askeleen taaksepäin, jotta tuo vihreys ei saisi minua aivan pois tolaltaan. Ilona joutui punnitsemisen takia nousemaan pois kärryistä, mutta eipähän tuo minua haitannut. Ilonan mittaillessa kurkkujen pituuksia, minä menin maistelemaan maustehyllyn tulisia mausteita. Vasta kolmas purkki oli sellainen, että kyyneleet tulivat silmiin kun tungin siihen kostutettua pikkusormea suuhuni. Samaa hyllyä minun kanssa yhtä aikaa tutkiva mummeli oli nähtävästi sanomassa jotain, mutta sulki suunsa kun tungin molemmat etusormet sieraimiini ja hymyilin hänelle valloittavaa hymyäni. Tässä se taas nähtiin, ettei ystävällisyys, kuten hymyileminen kannata millään tapaa, vaan sillä saa karkotettua kaikki luotaan.

- Ernesti, ota niitä tortillasipsejä, Ilona opasti kun olin sipsihyllyn kohdalla.
- Näitäkö? osoitin erästä pussia.
- Ei kun niitä toisia, niitä punaisia, ne rouskuu paljon kivemmin suussa.
- Pierettääkö nämä myös?
- Ei, ellei syö niitä hernekeiton kanssa.
- Hyvä, otan näitä sitten reilummin ja jätän hernekeiton tuolle köyhännäköiselle miehelle.

Osoitin samalla puku päällä säntäilevää miestä, joka ei oikein tiennyt mitä latoa kärryihinsä. Tyyppi vain vilkaisi minua, sillä raukalla ei tainnut olla varaa ostaa edes kuulolaitteensa patteria. Kyllähän normaalikuuloinen olisi meikäläisen mölähdyksen kuullut. Ladoin kärryihin sipsien lisäksi myös dippikastiketta, sillä pitäähän sitä jotain olla mitä Ilona voi tiputella paljaille rinnoille, ja jota minä sitten sankari-Ernestinä nuoleskelen pois.

- Ota myös juustoa, sain lisäohjeita.
- Hajulla vai ilman?
- Kunhan et sillin hajuista juustoa ota, Ilona naurahti.
- Anteeksi neiti, onkohan teillä kuhan hajuista juustoa, myös sellainen kuhasulatejuusto käy. Kerroin asiani vapaana pällistelevälle myyjättärelle.
- Ei meillä sellaista ole, mutta muuten valikoimamme on lähes täydellinen.
- Kato, tuo muuten liikahti, osoitin yhtä juustoa juustotiskin takaosassa.
- Mikä, missä?
- Tuo keltainen tuossa, noiden kahden muun keltaisen välissä.
- Siis juustoko liikkui?
- Se juuri, taitaa olla kovin tuoretta vielä. Pitäisikö minun tulla joku toinen päivä uudelleen, jos se vaikka heittäisi veivinsä sillä välin?
- Eh, heh, eiväthän juustot liiku, myyjätär naurahti, mutta ei näyttänyt yhtään rennolta.

Olin aivan varma, että se oli liikahtanut. Olihan siinä television mainoksessakin sellainen pikku-ukko, joka heilutteli magneettia juuston takana. Entä jos se sama ukkeli oli täällä juustotiskissä ja yritti pelotella asiakkaita, etteivät ne ostaisi sen eväitä. Päätin saman tien tehdä periaatepäätöksen ja vaihtaa merkkiä. Jospa ottaisin sittenkin jotain aivan outoa sulatejuustoa, niin ei tulisi ainakaan vahingossa nielaistua sen pikku-ukon magneettia. Kiva olisi syödä ensin joku magneetti ja sen jälkeen keräillä kävellessä kaikki keittiövälineet mahaansa. Yritä siinä sitten selittää poliiseille yleisellä paikalla, etten minä nyt mitenkään tahallani kuskaa kymmentä keittiöveistä mukanani. Ne vaan liimautuivat minuun kiinni. Vähemmästäkin sitä on ihmisiä suljettu laitoksiin loppuiäkseen. Hivuttauduin varovasti äimän käkenä äimistelevän myyjättären ohi ja nappasin aivan tuiki tuntemattoman sulatejuustorasian. Vippasin sen vauhdilla kärryihin ja peräydyn selkä edellä pois juustotiskin luota. Kaahasin sen jälkeen suoraan leipien luona puuhastelevan Ilonan vierelle.

- Miten tökkii? tiedustelin sormen kanssa hääräilevälle tulevalle kihlatulleni.
- Tämä joustaa ihan sikana, mutta tuo toinen ei anna periksi oikein millään. Vaaleaan leipään tulee herkästi reikiä, joten en ole ihan varma mitä pitäisi ottaa. Tykkäätkö sinä Ernesti rei’istä vai et?
- Ei ole reiän voittanutta, paitsi tietysti tiukempi reikä.
- Sinullahan on leivänpaahdin.
- Joo, kyllä minulla on leivänpaahdin. Otetaanko molempia leipiä, sekä tummaa että vaaleata?

Otimme muutaman paketin molempia leipiä, sillä odotimme vieraita kihlajaisien kunniaksi. Jos minä olisin saanut päättää, olisin lähettänyt kihlajaiskutsun mukana pyynnön tuoda omat eväät ja juomat. Minähän en turhaan ala toisille kokkailla, mutta Ilona ajatteli asiasta hieman toisella tavalla.

- Mitä hyvää olitkaan ajatellut vieraille tehdä?
- Kurkkuvoileipiä ja keittää vettä.
- Siis noista molemmista leivistäkö?
- Jep, olen aika monipuolinen leiväntekijä. Osaan tulee vielä juustoakin.

Tuo sopi minulle, eipähän tule turhaan sotkettua kattiloita ja pannuja vieraiden takia. Jos joku välttämättä haluaa tehdä omista ruokatarvikkeista jotain, niin se varmaan myös tiskaa jälkensä. Leipien luota poistuessamme minulla välähti, me olimme ohittaneet perunat.

- Perunat perkele! karjaisin varmasti kuuluvalla äänellä.
- No voi mun vittu, Ilona rääkäisi perään ja sai koko kaupan huomion itseensä.
- Äkkiä laareille, ilmoitin ja lähdin ostoskärryn renkaat sutien niitä kohti.

Olin yleensä aika hyvä ostoskärryjen kanssa, mutta nyt meni pikkaisen pitkäksi ja oikein tömähdin perunalaarin kylkeen. Onneksi en ajanut sitä tonkivan naisen päälle, huokaisin helpotuksesta. Onni siksi, sillä en tiennyt oliko tämän ostoskärryn vakuutus voimassa ja missä yhtiössä se yleensäkin oli. Samassa huomasin siinä lähistöllä olevan valvontakameran. Pieni paniikki alkoi hiipiä sisälläni, sillä ne voisivat luulla minun ajavan täällä kortitta ja soittaa poliisit paikalle. Tein nopean ratkaisun ja kaivoin ajokortin lompakostani. Astuin lähemmäksi kameraa ja heiluttelin ajokorttiani sen edessä.

- Suumatkaa nyt tähän, kyllä se on kuulkaa voimassa vielä vaikka kuinka pitkään.

Samassa hihastani nyittiin varovasti. Vilkaisin sivulleni ja totesin Ilonan saapuneen paikalle.

- Kato, tuossa laarin luona on sellainen perunatumma.
- Mikä? jäin äimistelemään asiaa ajokortti kädessäni.
- No tuo nainen, kato nyt miten se on tumma naamaltaan. Ihan pölisee koko nainen. Onkohan sillä joku perunarutto tai lintuflunssa?

Katsoin tarkemmin ja totta tosiaan, laarin edessä seisoi jonkin verran hölmistyneen näköinen, naamaltaan tumma ja pölisevä nainen. Hyi että olikin tosiaan vastenmielisen näköinen tapaus, ihan inhotti katsoa mokomaa tautista ihmistä. Mietin jo tartuntatautisairaalan numeron kysymistä, kun nainen otti käsilaukustaan nenäliinan ja alkoi hinkata naamaansa.

- No niin, nyt sen iho lähti, Ilona rääkäisi.
- Hirveä kummitus ja vielä täällä ihmisten ilmoilla. Eiköhän oteta potut tuosta toisesta laarista, ettei tuo tartu.
- Otetaan vaan.

Siirryimme toisen laarin viereen ja Ilona varmisti, etteivät ne ole Matildaa. Olivat jotain muuta, joten hän sai kunnian puristella ja kopeloida parhaat meidän perunakeittoon. Otimme sen jälkeen vielä pussillisen porkkanoita, ennen kuin lähdimme jatkamaan ostoskierrosta. Matkalla mukaan tarttui pakastevihanneksia, lihaa, kananmunia sekä kaikenlaista muuta ruokatarviketta. Löysin oluet tutusta paikasta ja nostin kärryn alaosaan korillisen mallasjuomaa.

- Apus korkit! Ilona hihkaisi saatuani korin kärryihin.
- Apus eka laku lakupussista, varasin oman ekani.
- Okei, mutta vain yksi.

Ryntäsin karkkihyllylle ja ladoin kärryihin viisi pussia lakritsia, sellaista mustaa ja pehmeätä. Ilona tökki kaikki pussit läpi, jotta ne taatusti rapisevat oikealla tavalla. Ajatella, että jotkut voivat ostaa lakritsia joissain pahvipaketeissa. Miten jotkut saattoivatkin jättää lakunautinnon puolitiehen, ja syödä lakut ilman rapinaa. Me emme Ilonan kanssa voineet kumpikaan ymmärtää sellaista, vaan nauroimme molemmat mahat kippurassa niin tyhmille ihmisille karkkihyllyn päädyssä.

- Mä en tosiaankaan tajua sellaisia höhhelöitä, Ilona räkätti.
- Ajatella, ne varmaan syövät dominokeksitkin kokonaisina, hihittelin perään.
- Joo, ja avaavat kahvipaketin vain toisesta päästä, Ilona jatkoi maha kippurassa.

Hitto, tällainen pareittain kaupassa käynti vaikutti olevan todella piristävää vuosien yksinään shoppailun jälkeen.

Kesäloma alkaa, seuraava Ernesti ilmestyy 9.7.2006