www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
28.5.2006
Järkytyin, tai oikeastaan järkytyin aivan perkeleesti kuultuani Ilonan iloisen ilmoituksen voittamastaan Alapallon levystä. Oliko se sama visajäpikkä soittanut minun tulevalle kihlatulleni ja antanut myös hänelle voittolevyn. Että minua otti pattiin tuollainen jokaiselle palkintojaan jakava mielipuoli. Tyyppi kuulosti puhelimessa aivan siltä, kuin se olisi ollut isäni lapsuudentuttuja, kuten television sääpelle oli. Joku piru tuohon puheluiden määrään oli haudattu. Ei kukaan soita peräkkäin meille molemmille, ellei sitten kyttää vastapäisestä talosta tekemisiämme.
- Pitääkö se levy noutaa jostain? utelin Ilonalta.
- Ei suinkaan, se kiltti mies soitti tuosta parkkipaikalta ja toi minulle levyn kun olin käymässä kotona.
- Päästit se sisään, naukaisin.
- En tietenkään, pidin jalat tiukasti yhdessä koko tapaamisen ajan.
- Mistähän se tiesi soittaa minulle? mutisin ääneen.
- No ku se kysy, et tiedänks mä jonkun numskaa ja totta kait mä tiesin.
- Minun, heitin villin arvauksen.
- Voi Ernesti, miten meillä synkkaakin hyvin yhteen. Minä tosiaankin ajattelin sua ja annoin sille
sun numeron.
Hahahahaa, voi perse että teki mieli nauraa, mutta en vaan voinut, vitutti niin kovasti mokomakin numeroni jakaminen jollekin täyshullulle kahjolle. Tiedä vaikka se soittaisi minulle jonain yönä sellaisen rasvaa tihkuvan läähätyspuhelun, hyi yök! Mietin jo Ilonan sitomista keittiön patteriin pariksi päiväksi, ihan noin niin kuin pieneksi muistutukseksi toisen puhelinnumeron jakamisesta. Olisi perkele antanut vaikka persettä ennemmin kuin rakkaan puhelinnumeroni. Pitikö minun olla nyt loppuelämä varuillaan, kun vastaan lankapuhelimeeni? Entä jos se visakoivu rimpauttaa samalla hetkellä kun äidin pitäisi soittaa?
- Minä keitän meille perunakeiton, niin sinulle tulee parempi mieli, Ilona ilmoitti ja meni keittiöön.
- Siitä cd-levystäkö? minulla ei ole perunoita.
- Onko porkkanoita, keitän meille porkkanakeiton.
- Ei ole, mutta jos haluat keittää pelkkää vettä, niin sitä on.
- Hei, nyt minä keksin. Tänään on parillinen päivä, niin minä voin lähteä käymään ruokakaupassa. Mennään yhdessä
ja ostetaan kaikkea tarpeellista koko loppuviikoksi.
- Muuten, missä sinun kissa on? minulle puski päälle takaumia.
- Ai niin, se nelijalkainen. Tuota, en nyt ole ihan varma, mutta muistaakseni se muutti minun vanhempieni luo.
Haluatko että soitan ja kysyn, onko se siellä vai jossain muualla?
- Taidat olla tosi eläinrakas, hihittelin.
- Ei se minun vika ole. Mirri vaan hyökkäsi faijan karvalakin kimppuun eikä suostunut päästämään irti. Faija
taas ei luovu karvalakistaan, joten kissa lähti sen lakin mukana niille.
- Ei käynyt mielessä hakea sitä takaisin?
- Ei, ensinnäkin en pidä karvalakkia ja toiseksi faija ei lainaa lakkiaan kenellekään. Se on kuulemma
maksanut rahaa.
Onneksi se katti oli poissa, en minä olisikaan halunnut sitä tänne temmeltämään ja riekkumaan eteisen hattuhyllyllä. Tiedä vaikka olisi rakastunut minun pipoon ja olisin joutunut kulkemaan lopputalven avopäin ja saanut jonkun aivovaurion. En millään haluaisi vajota oman isäni tasolle, vaikka sitä ei olekaan todettu viralliseksi hulluksi kuten minut. Koska ruokatarviketilanteeni oli mitä oli, niin päätimme lähteä sinne kauppaan saman tien. Eteiseen meno ei vaan onnistunutkaan kuten elokuvissa, sillä sinne oli raahattu iso laukku ja muutama muovipussi, ja keskelle lattiaa. En voinut sietää toisten aiheuttamaa epäjärjestystä ja käämit meinasi sulaa siihen paikaan.
- Ernesti, miksi sinä punoitat noin? Ilona uteli päätään kallistellen.
- Jätit nämä tähän, viittoilin nyyttejä.
- Kato miten hyvin tämän laukun väri sointuu asuntosi seiniin, aivan mahtavan hyvin.
- Kuinka niin? kummastelin hammasta purren.
- No kato, sininen laukku ja valkoiset seinät. Tiedät sä sen biisin jossa lauletaan, että vessa on sininen ja
valkoinen? Vessa on sininen ja valkoinen ja vessapaperia täynnä…, hän alkoi hyräillä laulun
sanoja.
Tässä sitä nyt oltiin, olisi pitänyt skipata ihan tylysti koko päivä äidin puhelun jälkeen. Ellei tästä päivästä jää jotain pysyviä traumoja, niin sitten ei mistään. Tämä keskiviikko oli aivan kamala ihanan tiistain jälkeen. Viime maanantaista minulla ei ollut enää kovin selvää muistikuvaa, sillä en yleensä viitsinyt kaivella menneitä kovin pitkälle taaksepäin. Elin tässä ajassa, joten eilen – tänään – huomenna oli oikein sopiva ajanjakso mistä pitää kiinni.
- Ernesti, takki päälle niin mennään kopeloimaan pottuja lähikauppaan.
- Vittu, miten rento olo, manailin astuessani laukun ja muovipussien yli
naulakon eteen.
Oloni ei ollut todellakaan millään tavalla rento. Puolalaiset rautakangetkin olivat meikäläisen tämänhetkiseen olotilaan verrattuna kuin keitettyä makaronia. Ilona paineli jo ulos asunnosta, joten päätin palata tuohon käytävällä olevaan kaaokseen myöhemmin. Pitäisiköhän minun ostaa kaupasta kaksi pussillista keskiolutta ja levitellä ne ympäri asuntoani, niin pääsisin jollain tapaa balanssiin tuon kasan suhteen. Oma siivottomuus tavallaan kompensoi toisen siivottomuutta. Olutta minun pitikin ostaa, sillä tänään oli saunavuoro ja tykkäsin tempaista saunassa bissen tai pari.
- Millä vaihteella sä ajat yleensä tällä hissillä? Ilona kilkatti astuessani hissiin hänen seurakseen.
- Yleensä ykkösellä alas ja nelosella ylös.
- Ihanko tosi? tiesitkö, että mä käytän samoja vaihteita. Aivan ihanaa, miten meillä synkkaa hyvin nää
hissijutskatkin.
Jäin miettimään, että mikä meillä synkkaakaan yhteen. Olihan Ilona kaksvitonen nuori ja näpsäkkä nainen, jolla oli pystyt luomutissit ja ihanan hoikka vartalo, sekä pikimusta pitkä tukka ja antelias luonne. Tunnustelin samalla hänen kiinteätä takapuoltaan ja tulin siihen tulokseen, että meillä taitaa sittenkin synkata helvetin hyvin yhteen. Meinasin ehdottaa pikaista hissipanoa, mutta samalla olimmekin jo alakerrassa. Voi perhana, että miksi sitä ihmisen piti asua näin matalassa talossa. Sellainen parisataakerroksinen pilvenpiirtäjä olisi huomattavasti mukavampi hissiseksiä ajatellen. Matkalla alas voisi rykäistä pikaiset ja lukea päälle vielä Hesarin sunnuntainumeron. Tällä nykyisellä matkalla ei kerkeäisi edes taitella sitä Hesaria lukukuntoon.
- Saanko mä istua taas etupenkillä? Ilona kärtti kävellessämme uutta Mersuani kohti.
- Odota, minun täytyy testata yksi asia, sanoin ja tartuin kiinni hänen
pepustaan.
Tunnustelin tarkkaan pientä kiinteää takapuolta. Hieroin sitä ja päältä ja jalkojen välistä, sillä pitihän minun varmistaa, että se oli soveltuva Mersun nahkapenkille. Vääränmallinen pylly voi saada aikaan nahkapenkkiin sellaisen jäljen, kuin siinä olisi istunut odottava naarasnorsu. En halunnut kuulla automyyjän suusta minkään näköistä kuittailua vuoden päästä, että olenko kuskannut autossa valaita tuo jotain muuta suurta apparin penkillä?
- Hyvä kiinteä peppu, saat istua apukuskin penkille, kunhan et vaan koske mihinkään ilman lupaa.
- Voih, saanko jättää aurinkolasini hansikaslokeroon?
Nyt lykkäsi pahan, todella pahan. Minunko Mersun hansikaslokerossa olisi jonkun toisen aurinkolasit? Voisiko siitä olla jotain vaaraa hansikaslokerossa olevalle rekisteriotteelle ja auton papereille? Nyt ei saa tehdä mitään hätäisiä päätöksiä tuon asian suhteen. Onneksi ilma oli pilvinen, joten päätin pelata varmuuden vuoksi aikaa.
- Kovin on pilvistä, mitä niillä aurinkolaseilla tekee? yritin heittää mahdollisimman rennon repliikin.
- Voih, haluan brassailla reipaneilla ja sinun Mersulla ja leikkiä sikaökyä.
- Jes, köyhät kyykkyyn, innostuin vaistomaisesti.
- Täh? kuului parkkipaikalla olevan pikkuauton takaa, joka oli Mätösen mulkun ruosteinen Tercel.
- Ei tarvitse nousta sieltä kyykystä, kun kerran tiedät paikkasi, irvistelin takaisin.
- Hullu paljon pillereitä popsii, mutta mikään ei enää auta, hähähähää…
- Nosta samalla se sossurahoilla kasvatettu mahasi kun nouset, onhan se ainoa omaisuutesi.
- Minä mistään sossusta rahaa saa, olen ylpeä duunari.
- Duunaat sä naisii? Ilona innostui.
- Ou jeah baby, astu vaan tosimiehen kyytiin, niin pääset näkemään taivaita…, vai oliko se sittenkin tähtiä?
- Näetkös sinä edes omaa munaasi? kysyin tuolta lievästi sanottuna kaljamahan omaavalta naapuriltani.
- Se on kuule elintaso, joka tässä puhuu, Mätönen rehvasteli mahaansa taputellen.
- Minä ostin ennemmin Mersun, sitä ei tarvitse kuljettaa koko ajan mukana kuten tuota paskamahaa. Hienoa, että
me molemmat olemme tyytyväisiä elintasomme merkkeihin.
- Varmaan on velkaa, Mätönen jupisi takaisin, kun avasin
autoni ovet.
Taputin neljä kertaa takaluukkua ja sen jälkeen neljä kertaa konepeltiä. Tuon tehtyäni istuin autoon ja täräytin sen käyntiin. Viittoilin auton vierellä patsastelevaa Ilonaa istumaan sisään.
- Ei tartte kävellä, pyllysi on sopivan pieni siihen viereiselle penkille, huomautin hänelle.
- Ernesti, pitikö sitä naisille avata ovi tai jotain?
- Sitä jotain lähinnä.
- Ai jaa, no sit mä muistan väärin.
- Noin nuori ja noin huonomuistinen, harmittelin ääneen peruuttaessani autoa pois parkista.
- Tietsä, että joskus musta tuntuu siltä, että mä oon aivan dorka idiootti ja joskus tuntuu siltä, et mä voisin
keksiä jotain uudelleen, kuten sen pyörän vaikka.
- Onko sinulla Ilona nyt paineita muuttamisesta minun luokseni? tiedustelin sladitellessani kotitietä pitkin.
- Ei, mutta se perunoiden kohtaaminen hermostuttaa.
- Mikä niissä?
- No kun sen yhden nimi on se Matilda, enkä ole tottunut puristelemaan ja kopeloimaan tyttöjä, Ilona niiskutti.
- Niin, en minäkään haluaisi roikkua kenenkään toisen miehen
palleissa kiinni.
Ymmärsin hyvin Ilonan yskän, joten lupasin puristella ja kopeloida hänen puolestaan Matildat. Ilona saisi hoitaa taas muut lajikkeet ihan miten halusi. Jos totta puhutaan, niin nyt minuakin alkoi hieman hermostuttaa ne perunat. Entä jos jonkun lajikkeen nimi on vaikka Rudolf?