www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

7.5.2006

102. Avaruuskypärä

- Pirrrr, pirrrrr, pirrrr.
- Kuka, missä, mikä? havahdun puhelimen ääneen kesken makeimpien unieni.

Olin juuri lättyviikarimaassa vittulääkärinä ja tarkastamassa tavaroita vastaanotollani, kun yllättävä pirinä sotki kaiken ja havahduin omaan karuun todellisuuteeni. Minulla kesti hetken aikaa tajuta, että makasin omalla sohvalla, enkä suinkaan rakkaassa makuuhuoneen sängyssä. Herätys oli tullut niin pahasti kesken unieni, että sain vain toisen silmän auki. Minulla kesti varmaan puolisen minuuttia, ennen kuin tajusin langattoman puhelimen soivan olohuoneen kaiuttimen takana. Ryntäsin sen eteen ja kurkotin luurin käteeni.

- Minä puhelimessa, kuka siellä häiriköi keskellä yötä?
- Ernesti, äiti täällä, nyt on sitä paitsi tasan kymmenen.
- Äiti, oletko sinä mennyt kääntämään kelloja?

Ei, ei nyt voinut olla lainkaan kymmenen, sillä en koskaan nukkunut kymmeneen asti äidin soittamisen takia.

- Kyllä kello on kymmenen, katso vaikka tekstiteeveen kellosta.
- En katso, se hullu säämies voi olla sadetakkeineen taas siellä riekkumassa. Tiedä vaikka vilauttaisi pallejaan, mokomakin perverssi.
- Sitten sinun täytyy vain luottaa minun sanaani. Oletko sinä poikakulta aivan kunnossa?
- Olen, ja sitä paitsi olen menossa kuulemma kihloihin.
- Ihanaa, Ilonanko kanssa?
- Juu.
- Oikeastaan tiesin tästä jo jonkin aikaa, sillä Ilona soitti minulle ja pyysi meidät kihlajaisiin sinne teidän yhteiseen kotiin.
- Tuleeko isä myös? Eikös sillä ole aika kiirettä sen avaruusaseman kanssa?
- Ei sillä ole mahdollisuutta kieltäytyä, sillä uhkasin muuten keittää ja muussata sen kaikki ammukset.
- Mitkä? Aiotko jysäyttää teidän mökin keittämällä laserpyssyjen ammuksia tai jotain muuta yhtä scifiä?

Hetken aikaa naurettuaan, äiti alkoi selittää mistä tällä kertaa oli oikein kysymys. Isän laserase oli vain kirveeseen sidotut taskulamput, joten niiden keittäminen ei saanut aikaa mitään pehmenemistä. Isä oli sen sijaan kehittänyt hyvinkin vaaralliselta vaikuttavan perunatykin, jossa ammuksina olivat aivan tavalliset perunat. Äiti oli yrittänyt estellä häntä ampumasta ruokaa taivaalle, mutta siitä isä oli raivostunut ja huutanut, ettei äidillä olisi varaa vaarantaa universumin turvallisuutta syömällä hänen ammuksiaan. Isä oli jopa asennuttanut perunakellarin luukkuun sellaisen koodilukon, jottei äiti pääse hakemaan pottuja salaa. Koodiksi hän oli tosin laittanut syntymäaikansa, joten se siitä lukituksesta.

- Mistä isä sen tykin rakensi?
- Kaivoi naapurin vesijohtoputken esiin ja otti siitä pätkän niiden mentyä nukkumaan eilen illalla.
- Joko siellä on päällä kunnon härdelli? saiko isukki taas kunnolla turpaan naapureilta?
- Ei, ne tuskin ovat vielä edes tajunneet, että mistä syy vedettömään elämään johtuu.
- Millä isä niitä perunoita oikein ampuu taivaalle? Ei kait ne siitä putkesta ihan puhaltamalla lähde.

Isä oli saanut avaruusaseman rakentaneelta ystävältään jotain nalleja, äidin mukaan he olivat puhuneet jostain dynamiitin nalleista tai vastaavista. Pauke niistä ainakin lähti kova, kun isä oli tykkiään testannut. Joku oli nähtävästi soittanut yöllä poliisit paikalle, mutta tajuttuaan kenen tontilta pauke lähti, oli partio vain kiihdyttänyt vauhtia heidän talonsa kohdalla. Ymmärsin hyvin poliiseja, sillä kuka nyt haluaisi perunan päähänsä.

- Mitä se isä oikein sillä tykillä ampuu? kyttääkö joku siellä puskissa sen asemaa?
- Ei varmaan kyttää, sillä noin kahjoa ei ole toista näillä seuduilla. Ilmoitti tuhoavansa venäläisten vakoilusatelliitin ja niiden Jupiterin kyljessä olevan tukikohdan. Levittävät kuulemma tähtisumuun nastoja, joita hän on saanut jalkapohjiinsa suorittaessaan avaruuskävelyä aluksensa ulkopuolella.
- Upeeta, onko isukilla sellainen valkoinen avaruuspuku?
- Ei nyt ihan, äiti hihitteli.

Manguin äitiä kertomaan, millainen se isukin avaruuspuku oikein oli. Hihiteltyään hetken, hän alkoi selittää sen koostuvan kahdesta sisärenkaasta, jotka oli pumpattu täyteen ilmaa. Ne oli liimattu yhteen kumisuikaleilla ja sillä tavalla housumalliseksi, että sinne pystyi menemään sisälle ja vetämään sen kumisuikaleiden avulla päälleen. Jalassa isällä oli vahat laskettelumonot, jotka eivät kuulemma Salomon-tekstistä huolimatta olleet laskettelumonot. Isän mukaan se ovat nimetty suuren avaruuspäällikön muistoa kunnioittaen. Jäykäthän ne olivat kuulemma kävellä, mutta niissä isä oli vain kopistellut menemään ja jopa torkkunut ne jalassa.

- Entä kypärä?
- Minusta näyttää siltä, että tuolla naapurin mopopojalla on aivan samanlainen potta päässään, äiti naureskeli.

Äidin tarkempi selvitys kypärästä paljasti siitä kuitenkin muutamia eroavaisuuksia tavalliseen mopokypärään nähden. Isän kypärässä oli keskellä päälakea antenni, joka oli ennen ollut matkatelevision sisäantenni. Lisäksi isä oli sitonut jauhesammuttimeen nahkahihnat ja piti sitä selässään happipullona. Sammuttimesta oli vedetty puutarhaletku kypärään, johon oli sitä varten porattu reikä.

- Makee juttu, nyt isukki voi sammuttaa itsensä tulipalon sattuessa tai ainakin päänsä, hekottelin tyytyväisenä.

Tuollainen henkilökohtainen sammutusjärjestelmä oli aika rankka juttu. Siinä voisi olla ideaa muillekin tulipalokammoisille ihmisille. Vielä kun hankkii jostain sellaisen kokopuvun, jossa on korkea kaulus. Kauluksen kun teippaa kypärään mahdollisimman tiiviisti ja pitää huolen että sammutusaine pääsee puvun sisään, on tosiaan turvassa tulelta. Isällä näytti sittenkin olevan hyviä ideoita vaikka kuinka.

- Isä kyllä tyhjensi sen sammuttimen ensin, äiti keskeytti minun hyvin alkaneet suunnitelmat.
- Tyhjensi, pöllökö se on?
- Hapelle piti saada tilaa, sen takia se tyhjennettiin.
- Pyh, miten isä sinne mitään happea saa, puhaltamallako?
- Ei isäsi sentään niin tyhmä ole.

Äidin mukaan tuo happiasia oli tuottanut ensin kovasti vaivaa niin isälle, kuin hänen avaruusasemia rakentavalle kaverillekin. Lopulta he olivat ratkaisseet ongelman ottamalla ilmaa autonrenkaasta. Siihen tarpeeseen oli kuulemma suunniteltu oikein jonkun insinöörin toimesta työkalu. Työkalu koostui kirkkaasta muoviletkusta, joka tuli autonrenkaan venttiilin ja happipullon väliin. Letkun sisään oli laitettu autonrenkaassa olevan venttiilin avaaja, johon oli juotettu kiinni pitkä puikko. Puikon päähän oli taivuteltu vääntökahva. Ennen kahvan vääntämistä oli tuo tikku tökätty muoviletkun läpi. Nyt sen venttiilin avaajan sai työnnettyä tikun avulla venttiiliin ja pyöräytettyä auki. Kun venttiili avautuu, niin ilma poistuu todella nopeasti suoraan happipulloon. Pulloon oli kuulemma laitettu myös jonkinlainen venttiili, joka esti ilman virtaamista pois. Siitä äiti ei osannut kertoa tuon tarkemmin, se kun oli isän mukaan yksi avaruusajan suurimpia keksintöjä.

- Olisihan se voinut siitä sinulle kertoa, kummastelin.
- Ei kuulemma, saatan isän mukaan hyödyntää sitä keksintöä ja myydä sen vaikka kiinalaisille.
- Mitä helvettiä, onko sinne muuttanut ulkomaalaisia?
- Ei, mutta isän mukaan niitä on avaruudessa jo miljardeja. Kuulemma raketilla ajaminen on kovin vaikeata, jos yrittää olla osumatta niihin, kun ne ovat työmatkalla omiin avaruusasemiin.
- Työmatkalla, höh?
- Niin, ne kuulemma pyöräilevät siellä avaruusasemilleen letit viuhuen, äiti hörähti.

Nythän se myrkyn lykkäsi, sillä eihän kukaan voinut avaruudessa pyöräillä avaruusasemalle töihin. Olikohan isä vetänyt sittenkin sammuttimen jauheen päähänsä?

- Ernesti, haittaako sinua kovasti, jos isä tulee teille kypärä päässään?
- Onko siinä tummennettu visiiri?
- Kyllä, niin tumma kuin vain voi olla.
- Hyvä, sitten on parempi että tulee kypärä päässään, niin naapurit eivät tiedä kuka hullu täällä kävi kylässä.
- Niin kait se on sitten parempi, että isäsi pitää pottansa päässään, äiti huokaisi.
- Milloin te tulette?
- Ilonan mukaan lauantaina, käykö se sinulle?
- Joo, lauantai on ihan kiva päivä.
- Soitan taas huomenna.
- Kiitos äiti ja heippa!

Napsaisin nopsaan linjan poikki, jotta en jäisi toiseksi tässä asiassa. Minua harmitti vieläkin se eilinen virusvirman linjan katkeaminen tai katkaisu. Siitä jäi kytemään sisälleni pieni epäonnistumisen siemen. Olin jäänyt todella pahasti toiseksi silloin. Joku toinen oli päättänyt puheluni kohtalosta. Oliko se ollut ihan loppuun harkittu teko vai vain pelkkä hetken mielijohde, sitä en saanut koskaan tietää. Oma puhelun katkaiseminen pohjautui aina viimeisen päälle harkintaan. Pystyin harkitsemaan asioita tarpeen vaatiessa vaikka nanosekunnissa, sillä syntymähulluilla oli tunnetusti nopeat aivot ja ajatukset. Joskus aivotoimintani oli hidasta, mutta se taas johtui halustani säästää aivokapasiteettia ja pienentää pään rasitusta. Eihän autoillakaan aina ajettu kaasu pohjassa, vaan ne olivat esimerkiksi liikennevaloissa vain tyhjäkäynnillä.

- Joko sinä lopetit? Ilona nosti päätään lattialta.
- Sinä nukuit lattialla? kummastelin asiaa.
- Jep, ja sinä pierit niin kovasti, etten pystynyt melun takia nukkumaan vieressäsi. Lisäksi lämmin pieru nousee ylöspäin, joten olin täällä lattialla turvassa saasteelta.
- Kultaseni herkkupeppuseni, oletpa sinä viisas näin aamuisin.
- Särkeekö päätä?
- Ei muuten särje, se burana lettuun systeemi oli kyllä mahtavan tarkasti harkittu juttu.
- Minulla on paljon muitakin hyviä ideoita, Ilona tuumasi matolla istuen.
- Liittyykö niihin seksiä ja voihkiva nainen?
- Osaan liittyy, hän ilmoitti huuliaan nuolaisten.
- Saako täällä aamukahvia, minulla alkaa olla jano?
- Odota hetki, käyn kiksauttamassa keittimen päälle, Ilona tuumasi ja lähti pylly keikkuen kohti keittiötä.




© Rauno Vääräniemi