www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

30.4.2006

101. Lettuja ja puuroansa

- Ernestii, Ernestii…
- Mene pois paha viirus, pois, pois, hus pois! vastasin kaukaisuudesta kuuluvalle viruksen kutsulle.

Leijailin valkoisella pilvellä selällään ja pirullisen näköinen viirus huuteli toiselta pilveltä hiilihanko kädessään.

- Minä täällä, huhuu.

Katsoin uudelleen virusta ja se heilutti hiilihankoaan kuin piru konsanaan. Sarvia sillä ei näyttänyt olevan, joten kyse oli seinäviruksesta eikä alakerran isännästä.

- Ernesti! Ilona tässä!
- Häh? älähdin tuntiessani jotain märkää nenässäni.
- Onko kostea, hihihii?
- Nuuh, ja haiskahtaa siltä itseltään, totesin tajuttuani Ilonan hierovan nenääni pimpillään.
- En saanut sinua muuten hereille.

Pyöräytin naisen sivuun, sillä minulla ei ollut nyt aikaa ruveta nuoleskelemaan hänen tavaraansa, koska virusvaara oli yhä mitä ilmeisin. Unenikin olivat jo viruksen saastuttamia, joten kait se on kohta Ernestin viimeinen päivä käsillä.

- Letut ovat kohta valmiita, Ilona ilmoitti.
- Miten niin valmiita, eihän minulla ole mitään lettutarpeitakaan.
- Kävin hakemassa niitä kotoa. Minulla oli kyllä vaatteet päällä.
- Ei ole enää, totesin alastonta naista katsellen.
- Ei niin, ajattelin sinun tuntevan olosi kotoisemmaksi, kun olen alasti.
- Tuota, mitähän se kello mahtaa olla?
- Kohta kymmenen, jätkä vetäisi kunnon koomat. Joko sinä jaksat nusaista?
- En minä voi, virukset kyttäävät kaikkea tekemisiäni, ne ovat jopa unissani kytiksellä. Ne ovat ihan hulluja, selitin syvän ahdistuksen vallassa.
- Ernesti, mikä pistää pahimmankin hullun polvilleen? Ilona hihkaisi.
- Puuro!
- Jees, minä keitän oikein ison kattilallisen puuroa ja laitetaan se tänne makuuhuoneeseen yöksi ja ovi kiinni.

Tuossahan oli ideaa, tyttöni taisikin olla varsin fiksu naiseksi. Myönsin reilusti itselleni, etten olisi mitenkään itse keksinyt moista ratkaisua tähän ongelmaan. Mikään tai kukaan hullu ei voinut selvitä yötä täyden puurokattilan kanssa samassa huoneessa. Hulluthan tunnetusti asuvat vaikka paskakaivossa, mutta eivät montaa minuuttia puurokattilan kanssa samassa huoneessa, ainakaan suljetun oven takana. Konstina tuo oli järein mitä olin kuullut, mutta nyt ei auttanut olla hellä sille vittumaiselle virukselle. Läppäsin Ilonaa paljaalle pepulle ja komensin hänet keittämään puuroa. Minulla oli sattumoisin kaurahiutalepaketti, sillä äiti oli tuonut sen kerran täällä käydessään. Neuvoin sen paikan Ilonalle, joka lupasi hoitaa keittämisen.

Kuuntelin keittiöstä kuuluvia puuhastelun ääniä ja aloin miettiä tulevan kihlattuni tänne muuttamista. Voisihan se sittenkin olla hyvä asia, jos tuo seksikäs nuori nainen muuttaa tänne. Eipähän tarvitsisi niin usein käydä naapureita puikottamassa ja voisin säästää siivouspalvelun rahat vaikka johonkin tarpeellisempaan. Voisin ostaa niillä vaikka sähkömiesten musiikki-dvd:n, joka minulta vielä puuttui. Helvetin kellot olisi kiva nähdä aivan livenä kotisohvalta käsin.

- Minä toin muuten vähän tavaroitani sinun nukkuessa, kuului keittiöstä kailotus.
- Jaa, mitä?
- Vessaharjoja, kerroinhan pitäväni niistä.
- Ai jaa, taidankin mennä heittämään kepillisen, mutisin ja könysin ylös sängystä.

Vilkaisin vielä kelloa ja se oli tosiaan lähes kymmenen. Riisuin itseni kalsareisilleni, sillä mitä tässä enää vaatteilla koreilemaan näin myöhään. Läpsyttelin paljain jaloin vessan ovelle ja tempaisin sen auki.

- Mitä helvettiä tämä on? karjaisin oven lävähtäessä auki.

Eteeni vyöryi melkoinen kasa vessaharjoja, joista useimmat olivat vielä vitun vihreitä. Niitä oli varmaan satoja, noin äkkiä laskien. Yritin pitää itseäni jollain tapaa kasassa, mutta tunsin murenevani pieniksi palasiksi lattialle.

- Ernesti, mitä sinä siellä lattialla teet? Ilona ilmestyi käytävälle.
- Murenen…pieniksi…palasiksi…elämäni…maantielle…
- Ai sinä löysit minun vessaharjat. Eikö olekin mahtava kokoelma?
- Mi-minun vessassa on vihreitä harjoja, sopertelin nenä lattiamatossa.
- Ai sorry, en muistanut sinun inhoavan niitä. Odota, heitän ne alas parvekkeelta.

Seurasin toinen silmä kiinni Ilonan puuhastelua. Hän vei kolme kertaa täyden sylillisen vihreitä vessaharjoja parvekkeelle. Viimein vessa oli kuulemma vihreästä vapaata aluetta. Vilkaisin sinne varovasti ja totesin siellä olevan vielä aika monta vessaharjaa. Enhän minä millään kerkeä edes koko elämäni aikana käyttää loppuun noin montaa harjaa. Olin kuvitellut aikaisemmin, että yksi harja kestää kevyesti yhden pytyn iän tai ainakin hyvin lähelle.

- Oletko muuten kokeillut sopiiko vessaharja sinun perseeseen? Ilona kilkatti.
- Tiedätkö mitä mieltä olen tuollaisista leikeistä? murahdin silmissä säkenöiden.
- Ai jaa, siis et ole.
- En, ja jos tässä kämpässä meinaat vielä kerran tunkea jotain minun perseeseen, niin tungen sinulle sinne omaasi puurokattilan poikittain.
- Minä ymmärrän, mutta mistä sinä olet tuollaisen persekammon saanut?
- Muistatko sen jutun suljetulta, jossa oli se pelikaani?
- Ai niin se, tarkoitat varmaan sitä, missä se runkkasi, Ilona totesi vakavana.
- Just se.

Huh, miten kamalaa oli edes muistella sitä juttua. Olimme olleet taas kerran suljetulla kidutettavana aamupuurolla, kun joku meistä oli pyrskähtänyt nauramaan jollekin ihan normaalille asialle. Se oli muistini mukaan leivänmuru, joka oli jäänyt jumiin toisen leivänmurun päälle. Siitä oli alkanut sen sortin kurinpitorangaistus, että perseet, pelikaanit ja koivuhalot olivat jotain aivan kauheaa. Meille oli soitettu pyöreässä huoneessa kaksi vuorokautta putkeen seuraavaa lausetta: ”hymyt perseeseen, vaikka ohitse lentäisi runkkaava pelikaani metrinen koivuhalko perseessä.” Ei muuten paljon naurattanut enää kuuden tunnin jälkeen, puhumattakaan kahden vuorokauden. Kolmantena päivänä taas aamupuurolla, ei kukaan ollut edes hymyillyt, vaikka puuroa oli ollut tarjoilemassa menninkäisen asuun pukeutunut keittiön emäntä. Eräät olivat jopa varmuuden vuoksi tirauttaneet pari kyyneltä.

- Minä olen kerran tyydyttänyt itseni vessaharjan varrella, Ilona ilmoitti pää kallellaan ja suu mutrussa.
- Jes, nyt kuulostaa paremmalta, piristyin ja nousin taas seisaalleen.

Astuin varovasti vessan puolelle, varoen lukuisia harjoja ja suuntasin letkuni vessanpyttyä kohti. Hätä oli kova, sillä nestettä tuntui tulevan ihan päästä asti. Siinä lorotellessa minuun pesiytyi jälleen uusi paniikki. Entä jos se virus on alkanut nesteyttää minun sisuskalujani ja sen takia kusi ei meinaa loppua ollenkaan? Tarkkailin silmä kovana nesteen väriä. Se pysyi normaalin keltaisena, joten ainakaan väristä ei voinut päätellä mitään isompaa poikkeavuutta. Sitten yhtä äkkiä suihku loppui, vain muutama tippa herahti enää ja se siitä. Kokeilin vartaloani kädelläni ja se vaikutti normaalilta Ernestin kropalta. Tämä tieto helpotti minua, joten tempaisin kalsarit jalkaan ja suuntasin käsienpesun jälkeen keittiöön.

- Mitä nuo ovat? tiedustelin Ilonalta lattialla olevia klönttejä.
- Viruksen torjuntaan, se on puuroansa. Olen merkannut tämän keittiön ja ruokapöydän sekä olohuoneen turvalliseksi paikaksi. Nämä puuroknöölit muodostavat näkymättömän suojakentän, jota mikään virus ei pysty läpäisemään. Se suojaa myös demoneilta, kommunisteilta, ruotsinkielisiltä, linuxin käyttäjiltä, diesel autoilla ajavilta ja rattijuopoilta kirvesmiehiltä.
- Täh? jäin suu auki kuuntelemaan mokomaa litaniaa.
- Soitin Marlosen Pekalle ja kysyin miten tuollainen suoja tehdään.

Totta kai, olisihan minun pitänyt muistaa, että Bob Marleyn jalanjälkiä kulkeva Marlosen Pekka oli perehtynyt noituuteen hengaillessa Jamaicalla ja käyttäessään tajuntaa laajentavia aineita. Hitto, miksi minulle ei taaskaan tullut mieleen parhaimmat ystäväni? Taas jälleen kerran jouduin myöntämään itselleni, että Ilonan asettuminen tänne taloksi voi olla tosi kymppi suoritus.

- Tässä sinun lettulautanen, haluatko kermavaahdon lettujen päältä vai nuolla sen tisseiltä?
- Liittyykö sinun mielestä lettujen syöntiin seksiä?
- Joo, lättyviikarit ovat vittulääkäreitä!
- Ai niin, olinpas minä melkein hölmö, mutisin. – Hei, miten sait puuron aikaiseksi näin nopeasti?
- Ensinnäkin, makasit eteisen lattialla varmaan vartin ja toiseksi, näissä lukee pikakaurahiutaleet.
- Ai niin, isä kun ei koskaan tykännyt odotella puuroaan muutamaa minuuttia pidempää, aloin muistella lapsuuttani ja äidin ostotottumuksia asian tiimoilta.

Kerroin ottavani kermavaahdon ja mansikkahillon lettujen päälle, olihan Ernestibaatissa tämän päivän. Tosin en ollut ihan varma siitä itsekään, että päättyykö se puolilta öin vuorokauden vaihduttua vai vasta aamulla herätessäni? Perhana, sitä pitäisi ihmisen yrittää olla jollain tapaa tarkempi tehdessään tällaisia päätöksiä. Nyt tuo Ernestibaatin lopetus oli kuin veteen piirretty viiva, jonka poikki lokki ui.

- Hei, puurokattila on nyt makuuhuoneessa ja se on kiinni. Maistuuko letut mitenkään oudolta?
- Hyviä nämä, miten niin?
- Ei mitenkään, paitsi että laitoin niihin varmuuden vuoksi paketin buranaa jauhettuna.
- Hyvä, eipähän särje ainakaan aamulla päätä, totesin vetäessäni naamariin jo neljättä lettua.
- Oliko se tosiaan hyvä ajatus, se burana?
- Ihan hyvä, huonomminkin olisit voinut valita, vakuuttelin suu täynnä lettua.
- Sano esimerkki, pliis?
- Olisit voinut sotkea sekaan vaikka puuroa.
- Hyh hyh, ajatella miten olisin voinut pilata ne letut.

Ilona istahti seurakseni ja söi kaksi lettua, minun tuhotessa vielä viidennen ja kuudennen. Seitsemännen kohdalla luovutin ja siirryin sohvalle, jossa onnistuin taistelemaan vain hetken, ennen kuin silmissä pimeni…




© Rauno Vääräniemi