Astuin hissiin vähän ristiriitaisin tuntemuksin, olin menossa äidin vaatimuksesta lääkärin vastaanotolle. Ennen äidin puhelua en ollut ollenkaan varma sinne menosta. Hissin pysähdyttyä alakertaan, jäin vielä hetkeksi miettimään äidin kehotusta lääkäriin menosta. Oliko se ollut käsky, vai vaan pelkkä kehotus?
Olin avaamassa hissin ovea, kun se lähtikin yllättäen takaisin ylöspäin, onneksi vain toiseen kerrokseen. Seisoin hiljaa hississä ja mietin miksi joku haluaa ajaa yhden kerroksen verran hissillä, kun portaat ovat nopeammat. Hissin ovi aukesi ja hissiin alkoi työntyä joku nainen takapuoli edellä. Hän veti perässään erittäin isoa laukkua. Vasta naisen noustessa täysin pystyyn tunnistin hänet. Hän oli se kellarissa möykännyt tiukkis. Tämän tajuttuani käänsi katseeni hissin kattoon ja aloin hokemaan itsekseni että ” älä tuijota sen tissejä, älä tuijota sen tissejä...”
- Anteeksi, mutta mehän olemmekin jo tavanneet. tämä tiukkis sanoi nyt erittäin asiallisella äänellä.
- Voi olla, en vaan oikein muista missä, sanoin hänelle ja jatkoin hissin katon tutkimista katseellani.
- Onko tässä hississä jotain vialla? Tiukkis tiedusteli.
- Juu, noi sun tissit, ei kun siis tämä on jotenkin pieni meille kahdelle, änkytin vastauksen ja mietin samalla miksi minä oikein
sekoilen tällä tavalla.
- Sinähän olet se yläkerran Ernesti, vai mitä?
- Olen kyllä, mutisin kattoa tuijotellen.
Onneksi hissi oli jo alakerrassa ja tiukkis alkoi työntää raskasta laukkuaan pois edestä. Meinasin mennä auttamaan, mutta huomasin, että tiukkiksen takapuoli oli tissien lisäksi myös aika herkullisen näköinen. Taas kerran ajatukseni jämähti yhteen kohteeseen ja havahduin vasta tiukkiksen kysymykseen.
- Tuletko pois sieltä hissistä? Olemme jo alakerrassa.
- Totta kai, sanoin ja harppasin rappuun.
Huomasin nyt vasta, että olimme tulleet kellarikerrokseen asti. Ilmankos se hissimatka oli tuntunut alaspäin paljon pitemmältä, kuin kakkoseen mennessä. Mietin jo takaisin hissiin menemistä, kun tiukkis ojensi hymyillen kätensä.
- Minä olen Raisa Pykälä, asun tuossa toisessa kerroksessa.
- Minä Ernesti ja tuolla ylimmällä oksalla, mutisin hänelle ja yritin pitää silmäni kynnyksessä.
- Voisitko auttaa tämän laukun kanssa?
- Ihanko vain sen laukun kanssa, vai pitääkö minun vielä nussia sinua?
- No heh, enhän minä nyt sellaista ole vailla, Raisa selitti kasvot ihan punaisina.
- No hyvä, minulla ei nimittäin olisi nyt aikaa sellaiseen touhuun, pitää mennä lääkäriin hakemaan koirantappolääkkeitä.
- Aha, onko se pahastikin sairas?
- Ai mikä? Ihmettelin moista kysymystä.
- Se koira, joka pitää tappaa.
- Jaa, se kuoli jo, haen niitä lääkkeitä nyt itselle, oikaisin väärinkäsitystä.
- Herranjumala, et kai sinä meinaa itseäsi tappaa?
- On käynyt kyllä mielessä noin kaksisataa kertaa, mutta taidan vielä odotella sopivampaa tilaisuutta, sanoin ja nostin varovasti
katseeni Raisan tisseihin.
Minua alkoi taas siepata tuollainen toisten asioista uteleminen, raahaisi vaan sen laukkunsa yksin kellariin ja olisi hiljaa. Minulla meni taas hyvä lääkäriin menofiilis tuon uteliaan naisen takia.
- No autatko? Raisa kysyi hymyillen.
- Vain sen laukun kanssa, vastasin ja tartuin laukun vetokahvasta kiinni.
Raisa avasi oven ja minä kiskoin todella painavan laukun kynnyksen yli kellarin puolelle. Ämmä taitaa keräillä tiiliskiviä painosta päätellen, manailin laukkua punnertaessani. En kuitenkaan valittanut, vaan kiskoin sen hampaat irvessä kellarin puolelle. Tasaisella se kulkikin kohtuullisen hyvin. Raisa kipitti edelle ja meni avaamaan oman verkkokopin ovea. Jotenkin katseeni harhaili taas tuon seksikkään naisen piukkaan takapuoleen. Miksi noiden naisten pitää aina silloin tulla ärsyttämään keimailuillaan, kun minulla on jotain muuta menoa? Jotta saisin ajatukseni jälleen kohdalleen kumautin päätä kohdalla olevaan sammuttimeen kohtuullisen voimakkaasti.
- Mikä se oli? Raisa rääkäisi?
- Ei mikään, iskin vain pääni vahingossa tuohon sammuttimeen.
- Voi kauheata, tuliko sinulle oikein pipi?
- Ei tullut, minulla on oikeastaan ihan hyvä olo, vakuuttelin Raisalle ja kirosin samalla mielessäni koko sammuttimen peltikuoren
alimpaan helvettiin.
Tuosta äskeisestä pääniskemisestä ei ollut minulle mitään hyötyä, ellei alkavaa päänsärkyä lasketa siihen. Metallinen pinta ei näemmä sovi minulle rauhoitustarkoitukseen, vaan sen pitää olla ehtaa betonia. Raisa ei tainnut uskoa minun selittelyä, koska tuli huolestuneena viereeni.
- Näytä mihin se sattui?
- Tänne näin, sanoin ja osoitin kädellä päälakea.
- Kumarru vähän, niin minä katson, Raisa pyysi.
Kumarruin, koska ajattelin sen olevan nopein tie ulos tästä tilanteesta. Raisa tuli ihan eteeni ja alkoi tutkia päälakea huolestuneen oloisena. Minä puolestani huomasin jälleen tuijottavani hänen tissejään. Yritin kääntää ajatukseni johonkin muuhun asiaan, mutta huomasin kohta miettiväni, miten pitkä minun kielen pitäisi olla, jotta yltäisin nuolaisemaan niitä tässä asennossa. Niistä ajatuksista havahduin vasta Raisan päivittelyyn.
- Voi kauhea, sattuiko sinulla kieleenkin? Jäikö se hampaiden väliin?
- Ei mimum kilehhä ole mihään vihaa, vastasin hänelle.
Jotenkin minusta kuulosti itsestänikin siltä, että siinä kielessä taisi sittenkin olla jotain vikaa. En ymmärtänyt itsekään omaa puhettani. Paniikkilukemat pomppasivat jälleen kattoon. Olin aivan varma, että menetin äskeisessä iskussa puolet kielestäni, puhe oli ollut niin epäselvää. Kerkesin jo kirota tuon hössöttävän kantturan alimpaan hornaan, kun Raisa huomautti naurahtaen.
- Ernesti, miksi sinä roikotat kieltäsi, kuin koira?
- Oho, tuumasin ääneen ja vetäisin sen takaisin suuhun.
Ehkä minun pitäisi alkaa taas syömään niitä rauhoittavia, ei ainakaan tissit ja pimpit pyörisi alinomaa mielessä. Toisaalta niiden vaikutuksen alaisena elämästä puuttuu väri täysin, kaikki on liian harmaata ja tasaista. Lääkäri oli kyllä sanonut, ettei saa olla itselle liian ankara, vaan pitää sallia myös pieniä repäisyjä. Minun pitää muistaa kysyä, että kuuluukohan naapurin muijan nussiminen kellarin käytävällä niihin pieniin repäisyihin.
- Sattuuko siihen kieleen kovasti? Raisa uteli huolestuneen näköisenä.
- Ei satu, se jäi vaan vahingossa ulkopuolelle.
- Hyvä, viedäänkö nyt tämä laukku tuonne koppiin? Raisa kysyi.
- Viedään vaan, sanoin ja aloin kiskoa sitä kohti avointa kellarikoppia.
Pientä väkivaltaa käyttäen saimme laukun juuri ja juuri mahtumaan Raisan verkkokoppiin. Tämän tehtyämme palasimme rappuun hissin ovelle. Minusta näytti jotenkin siltä, että Raisa oli jostain syystä hieman pettyneen oloinen. Päätin kysyä suoraan, koska kierteleminen inhottaa minua.
- Suutuitkos, koska en pannut sinua tuolla kellarissa?
- Häh? Enhän minä nyt sellaista, Raisa nikotteli ja katseli puolestaan kattoa.
- Kumma ämmä olet, aamulla kun oli munaa tarjolla, pakenit paikalta ja nyt olisit ollut sitä vailla.
- Niin no, se jäi vaan vaivaamaan mieltä ja ajattelin jos vaikka saisin uuden tilaisuuden.
- Palataan juttuun myöhemmin, sanoin hänelle ja lähdin nousemaan portaita.
- Lupaathan… Kuului Raisa vielä huutavan perääni, kun avasin ulko-ovea.
Menin pihalla olevaan Mersuuni ja istuin varttitunnin ihan hiljaa, jotta ajatukseni selkenisivät.