www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

24.08.2003

4. Kauppareissu

Olin istuskellut olohuoneessa jo jonkun aikaa ja seurannut, että yrittääkö joku tulla pois vessasta. Vielä hieman aikaa asiaa pohdittuani, oli kallistumassa sille kannalle, että ehkä tuo nojatuoli vessanoven edessä oli liioittelua, olisihan sen voinut kiilata ihan hyvin myös ruokapöydän tuolin selkänojalla. Minun teki mieleni soittaa äidille ja kertoa tästä vakoilu epäilyksestäni, hänellä voisi olla siihen joku hyvä ratkaisu. En kuitenkaan uskaltanut soittaa, koska isä saattoi vastata puhelimeen. Isän vastatessa puhelimeen, joutuisimme totaaliseen pattitilanteeseen. Nimittäin isän kuullessa minun olevan soittaja, hän mykistyy jälleen täysin, eikä kerro edes äidille kuka soittaa. Äiti on kyllä tuollaisten tapahtuminen jälkeen soittanut minulle takaisin, kunhan on saanut isän luopumaan puhelimen luurista. Joskus siihen taivutteluun on mennyt parikin päivää, eikä se näin ollen juurikaan auta minun tämänhetkiseen tilanteeseen. Tätä vakavaa ongelmaa pohtiessani, muistin yllättäen, että minunhan täytyy mennä käymään kaupassa. Minun pitää muistaa ostaa sieltä naapureillekin kahvipaketti, sen lainaksi saamani tilalle, etteivät pidä ihan pummina. Varmistin ensin, että nojatuoli on tiukasti vessanovea vasten ja laitoin tämän jälkeen kengät jalkaani. Lisäksi otin eteisen pöydältä aurinkolasit, en nimittäin juurikaan näyttäydy ilman niitä julkisilla paikoilla. Aurinkolasit auttavat minua kätkeytymään paremmin väkijoukkoon ja voin helpommin tarkkailla muita niiden takaa. Aurinkolasien ohelle minulla on myös pieni digitaalinen kamera jatkuvasti mukana, voin kuvata sillä helposti kaikki epäilyttävät kohteet. Luonnollisesti myös mukana olevassa kännykässäni on kamera. Sen kuvien laatu ei vaan oikein riitä kunnollisiin otoksiin. Tulen lähinnä hermostuneeksi niistä sutuista, mitä se saatanan kännykamera ottaa. Saatuani itseni lähtövalmiiksi, avasin oven ja menin rappuun. En mennyt tällä kertaa hissillä, koska halusin ilmoittaa alakerran mukaville naapureille, että aion ostaa heille kahvipaketin, lainaksi saamani tilalle. Kävelin portaat alas seuraavaan kerrokseen ja menin Maijan ja Osmon oven taakse.

- Ernesti täällä taas huutelee, huhuu, ovatko kahvinlainaajat kotosalla? Huusin heidän postiluukusta.

Kuuntelin aikani, mutta mitään ei kuulunut. Joko he olivat lähteneet reissuun tai sitten olivat menneet parvekkeelle auringonottoon. Päätin huutaa hieman lujempaa.

- Ostanko teille Juhla-mokkaa vai jotain halpaa paskaa? Huusin niin lujaa, kuin ikinä jaksoin.

Vieläkään ei kuulunut mitään ääntä Maijan ja Osmon asunnosta, nähtävästi he olivat poistuneet kotoaan. Odottelin kuitenkin varmuuden vuoksi vähän aikaa ja pian alkoi kuulua rapinaa, kuin joku olisi avaamassa ovea. Hämmästykseni oli suuri, kun ovi avattiinkin naapurista ja ovelle tuli Jutta Naakka, pelkkään lakanaan kietoutuneena.

- Mitä helvettiä täällä möykätään? Jutta ihmetteli.
- Kahvijuttuja näiden toisten naapureiden kanssa, tuumasin Jutalle samalla, kun mietin miksi hän on noin kummallisesti pukeutunut.
- Voi vittu sun kanssa, olimme juuri Danielin kanssa alkamassa naimaan, kun Daniel säikähti tuota sinun huutoa niin kovasti, ettei siitä tullutkaan mitään, Jutta tilitti ovenraossa.
- No perkele, kyllähän minä Danielia jeesaan tuollaisessa asiassa, jos hän kerran ei itse pysty, sanoin Jutalle.
- Voi Ernesti, ethän sinä nyt voi tulla meille minua naimaan, vaikkei Daniel siihen pystykään, Jutta tuumi vihaisen oloisena.
- Miksen? Onko tämä sinun mielestä liian pieni siihen tarkoitukseen? Kysyin Jutalta samalla kun avasin vetskarin ja otin vehkeen esille.
- E-ei ole, se näyttää kyllä oooikein so-sopivalta, Jutta änkytti ja jäi tuijottamaan vehjettäni.
- No mennäänkö? Kysäisin.
- Mä, tuota, palaan ehkä asiaan joskus myöhemmin, Jutta mutisi ja laittoi oven kiinni.

Vai ei taaskaan naapuriapu kelvannut, ajattelin katkerana housujen vetoketjua kiinni vetäessäni. Jostain kumman syystä hommat eivät taaskaan menneet putkeen. Miksi minulle pitikään sattua näin hankalat naapurit, kiroilin rappuja alas kävellessäni. Toiset eivät suostu olemaan kotona jotta olisin voinut selvittää kahviasian ja toiselle naapurille ei tarjoamani apu kelvannut. Pihalle saavuttuani päätin hieman helpottaa oloani ja karjaisin isoon ääneen.

- Miksi minun apu ei kelpaa? Kertokaa se saatanan tollot.
- Pst, minulle kyllä kelpaa, kuului vaimea ääni ihan vierestäni.

Katsahdin vieressä olevalle penkille ja siinä näkyi istuvan kahvinlainaajien kanssa samassa kerroksessa asuva vanha juoppo, Kake nimeltään.

- Voisit sä pistää köyhälle naapurille vaikka viisi euroa? Tarttis saada pari olutta tähän vapinaan.
- Oletkos ihan tosissasi? Kysäisin jo hieman iloisemmalla mielellä Kakelta.
- Totta maar, ei meikäläisellä ole varaa rahasta leikkiä laskea, Kake selitti.
- Tuossa on viisikymmentä euroa. Ostat sitten koko rahalla kaljaa, etkä laita sitä mihinkään turhuuteen. Saat sen sillä ehdolla, että tuot minulle kuitin, verotukseen nääs.
- Voi juma! Kake tuumasi rahan saatuaan ja jatkoi. – Saat kyllä sen kuittisi ja vielä tänään.

Tämä piristi mieltäni suunnattomasti, sainhan minä viimein auttaa jotain hädässä olevaa lähimmäistäni. Kuitin vaadin siksi, että lähetän sen säätiöni raha-asioita hoitavalle henkilölle. Oikeastaan lähetän hänelle kaikki kuitit, mitä vaan taskuihini kertyy. Säätiö pyöri mainiosti ja tuotti niin hyvin rahaa, että saatoin olla sen suhteen ihan huoletta. Sehän tästä olisi vielä puuttunut, että minun pitäisi vielä taloudellista tilanteesta ottaa stressiä, ihan kun näitä ongelmia ei olisi muutenkin tarpeeksi. Kävelin kohtuullisen tyytyväisenä parkkipaikalla olevan Mercedes-Benz S 500 autoni luokse. Se näytti todella hienolta naapureiden Nissaneiden ja Toyotien vierellä. Olin minäkin aikoinaan kokeillut autoilua ihan tavallisella Corollalla, mutta tunsin itseni niin pienessä autossa entistä ahdistuneemmaksi ja siirryin sen takia isompaan autoon.

Nuorempana tehtyjen bisnesten takia minulla oli onneksi nykyisin varaa valita millä ajelen. Vaihdan auton uuteen aina vuoden välein, koska hermoni eivät kestä ylivuotista autoa. Olen ihan varma, että jos omistan auton yli vuoden, se räjähtää käsiin. Autojen värin suhteen olen myös todella tarkka, minulle käy joko musta tai valkoinen auto. Mitään muuta väriä en suostu edes harkitsemaan, koska niistä minä saan niin epämääräisiä tuntemuksia. Valkoinen ja musta ovat jollakin tavalla niin puhtaita ja rauhoittavia värejä, etten saa niistä ylimääräisiä paineita.

Lähdin tyytyväisellä mielellä ajelemaan kohti ruokakauppaa. Tarkoitus oli mennä ensin lähikauppaan, mutta muutinkin matkalla mieleni ja päätin ajella saman tien hieman isompaan markettiin. Kurvailin tyytyväisenä ison marketin parkkipaikalle ja siellä vapaaseen parkkiruutuun. Noustessani autosta, huomasin erään herran tuijottavan minua jotenkin kummallisesti. Minulle tuli heti mieleen, että hänen täytyy olla se vessan peilin kautta minua vakoillut henkilö. Piru, että minua alkoi heti ahdistaa ja kovasti, eikä edes makuuhuoneen seinä ollut lähellä. Pakotin itseni menemään tämän herran juttusille, jotta pääsisin selvyyteen hänen vakoilumotivaatiostaan.

- Miten sinä pääsit ulos sieltä vessasta? Tivasin tältä vakoojalta.
- Mistä vessasta?
- Sieltä missä olit tirkistelemässä.
- Ehei, nyt on täytynyt sattua joku väärinkäsitys, tämä vakooja yritti luikerrella.
- Kävitkös tänä aamuna vessassa? Utelin häneltä, jotta saisin tuon nuljaskan kiikkiin.
- Kävin kyllä, vakooja sanoi ja yritti olla oikein hämmästyneen näköinen.
- No niin, tulihan se sieltä, karjaisin ja jatkoin. – Sen on sitten loputtava tähän paikkaan.
- Minkä? Vessassa käyntienkö?
- Hyvä, että tajusit. Annakin olla viimeinen kerta, kun siellä käyt, tuumin tälle vakoojalle ja poistuin helpottuneena paikalta.

Huh huh, kylläpäs helpotti, nyt voin turvallisin mielin poistaa sen nojatuolin vessanoven edestä ja laittaa peilin takaisin seinälle. Ei taida tuo vakoojakoulutus olla enää nykyisin kovin kovaa, koska tuokin raukka myönsi heti käyneensä vessassa. Olin aina kuvitellut vakoojien olevan tosi kovia jätkiä, jotka eivät tunnusta koskaan mitään, vaikka sormia katkottaisiin. Kävelin helpottuneena sisälle suureen markettiin. Pidin kaupoista muuten aika paljon, mutta niiden valvontakamerat saivat minut hermostumaan. Yritin aina kulkea kaupoissa sellaista reittiä, että olisin mahdollisimman vähän niiden kameroiden kuvattavana. Pienempänä minulla oli helppoa kulkea äidin takana piilossa, mutta näin aikuisena ei tarpeeksi isoa seuraa ollut olemassakaan. Olin käynyt täällä marketissa monet kerrat, joten tiesin hyvin tarkkaan missä kaikki kamerat ovat. Kameroita välttelevä reittini oli aika mutkainen, sillä tämä liike tuntui rakastavan kameroita yli kaiken. Kävelin aurinkolasit silmillä jo tutuksi tullutta reittiä kohti ruokaosastoa. Vasta ruokaosastolla huomasin, ettei minulla ole ostoskärryjä mukana, enkä voisi niitä mennä kameroiden pelossa hakemaankaan. Kärryjen noutopaikan luona on yksi kamera. Menin erään rouvashenkilön luokse kysymään, josko hän antaisi kärrynsä minulle.

- Päivää rouva, onko teitä tai tätä ostoskärryä seurattu viime aikoina?
- Mitä? Voi herran jestas, onko täällä sattunut jotain? Rouva alkoi päivitellä.
- Oletteko te ihan terve? Onko teillä kenties flunssaa tai muuta tarttuvaa tautia?
- Olenhan minä terve, eikä minulla ole mitään tautia. Miksi te sellaista kyselette?
- Hyvä. Tuossa teille viisi euroa ja nämä teidän äsken ottamanne omenat, sanoin rouvalle ja ojensin hänelle omenat sekä rahan.

Hienoa, nyt minulla on ostoskärryt johon saatan lastata ostokset ja kahvipaketin. Minua hieman hikoilutti näiden ostoskärryjen lainaaminen, rouvahan olisi saattanut olla vaikka flunssainen ja tartuttaa minut siihen kauheaan tautiin näiden kärryjen kädensijan välityksellä. Ennen kurvaamista seuraavaan hyllyväliin, kurkkasin taakseni ja huomasin äskeisen rouvan seisovan vielä samoilla jalansijoillaan. Olikohan hän sittenkään ihan terve, normaali ihminen olisi jo jatkanut ostosten tekemistä. Pistin rouvan naaman muistiin jotta en vahingossakaan törmäisi tähän mahdolliseen riskitekijään uudempaa kertaa. Kurvasin juuri makkaratiskin ohi, kun silmääni sattui grillimakkarapaketti. Minulle tuli siitä jotenkin outo olo, en vaan oikein osannut sanoa mikä siinä vaivasi minua. Jatkoin matkaani hieman sekavin tuntein tuota makkaratuotetta kohtaan.

Viimein saavuin kahvipakettien luo ja silmiini sattui myös sitä naapureiden lainaamaa Juhla-mokkaa. Otin hyllystä yhden paketin ja laitoin sen ostoskärryyn. Olin jo lähtemässä pois kahvien luota, kun mieleeni tuli parempi idea. Peruutin takaisin ja lastasin kärryihin kaksikymmentä pakettia Juhla-mokkaa. Minun kuningasajatus oli jakaa kahdelle ylimmälle kerrokselle nuo kahvipaketit, niin ei tarvitse niiden pelkuriraukkanaapureiden seuraavalla kerralla täristä oven takana hiljaa, jos satun olemaan kahvia vailla. Perkele, että tuollaiset pihit ja itarat ihmiset saavat minut raivoihin. Palasin takaisin toista reittiä, sillä en halunnut joutua enää tekemisiin sen grillimakkarapaketin kanssa, ennen kuin olen selvittänyt miksi se jäi vaivaamaan minua. Yleensä minulla ei ole ollut pahempia ongelmia minkään elintarvikkeen kanssa.

Tosin kerran nuorempana ja vielä kotona asuessani sain ahdistuskohtauksen kaurapuuron väristä. Ratkaisin silloin ongelman maalaamalla kaurapuuron ja kaurapuurokattilan mustalla spraymaalilla. Tuon asian selvittyä aamiaispöydässä isälleni, olimme monta viikkoa ihan hiljaa, emmekä syöneet koko aikana lusikallistakaan puuroa. Minulle ei jäänyt tuosta puuron väristä mitään pysyvää traumaa, isälle sen sijaan taisi jäädä, sillä vielä nykyisinkin hän keittää kaurapuuronsa yksin yöaikaan.

Äidin kehotuksesta en kiusannut isää sillä puuroasialla enää koskaan. Tuo kyseinen kaurapuuron maalaaminen aiheutti isälleni hieman muunkinlaisia ongelmia, äiti kertoili niistä vasta vuosien jälkeen ja hyvin varovasti silloinkin. Noin kaksi viikkoa puuron maalaamisen jälkeen isä hävisi oudosti muutamaksi päiväksi. Alussa äiti oli huolissaan, mutta jo seuraavan päivän puolella hän kertoi minulle isän olevan kyläilemässä Reino sedän luona. Todellisuudessa isä oli käynyt muutamana yönä keittelemässä kaurapuuronsa läheisen puron varrella. Joku oli sen huomannut ja luullut isän tiputtelevan siellä pontikkaa. Tämä avulias lähimmäinen oli soittanut poliisit paikalle ja niiden rynnäkkö kaurapuuropadalle oli ollut isän hermoille aivan liikaa. Onneksi sain kuulla totuuden vasta vuosien päästä, sillä penskana en olisi voinut pitää näin herkullista tietoa sisälläni. Vaikka tästä tapahtumasta oli aikaa jo vuosia, niin kiersin kuitenkin varmuuden vuoksi kaurapuuropaketit kaukaa. Ladoin matkalla ostoskärryihin tarpeellisiksi katsomiani ruokatarvikkeita ja muutaman pullon olutta. Matkalla kassalle minun piti ohittaa yksi valvontakamera aika läheltä. Tein taas kuten ennekin, eli otin kärryillä kovan vauhdin ja kameran kohdalla nousin kärryjen päälle ja työnsin pään mahdollisimman syvälle ostosten sekaan. Tällä tavalla kamera saa kuvan korkeintaan minun selästäni. Tällä kertaa se meni oikein hienosti, en törmännyt mihinkään tai keneenkään. Joskus on joku holtittomasti hortoillut mummo jäänyt alle ja muutaman kerran olen törmännyt kemikaalio-osaston hyllyihin. Tyytyväisenä tähän mallikkaaseen suoritukseen työnsin kärryn kassalle, jossa nuori tyttö oli jo hymy korvissa odottamassa. Ladoin ostokset hihnalle mahdollisimman ripeästi, ettei se kärryn luovuttanut täti vaan kerkeäisi paikalle.

- Onko teillä plussakorttia? Tyttö kysäisi.
- On, mutta en käytä sitä, vastasin hänelle totuudenmukaisesti.
- Saisitte sillä plussaa ostoksistanne, tyttö jatkoi.
- Ja kaikenmaailman rekistereihin tiedon, mitä olen ostanut, murahdin ja tunsin taas hermostuneisuuden kasvavan.
- No, ei sitten, tyttö tuumi ja kertoi ostosten loppusumman.

Ladoin tytölle setelit kouraan ja menin pakkaamaan ostokset kasseihin. Onhan minulle kaikenmaailman kortteja, mutta en käytä niitä seurannan takia. Käyn aina nostamassa rahat pankista, jotta rahankäytöstäni jäisi mahdollisimman vähän jälkiä. Ainoastaan verottajaan luotan niin paljon, että toimitan kaikki mahdolliset kuittini raha-asioita hoitavan henkilön kautta sinne. Nostelin täydet ostoskassit takaisin kärryyn lähdin työntämään sitä kohti liikkeen toisessa päässä olevaa ulko-ovea. Vasta auton luokse päästyäni huokaisin helpotuksesta, olin selvinnyt jälleen hengissä kaupasta käynnistä. Tämänkertainen kauppareissu tuntui olevan hieman tavallista tuskaisempi. Joskus ostostenteko onnistuu paljon helpomminkin. Olen minä kerran jopa hymyillyt sellaiselle valvontakameralle. Auton luona lastasin ostokset takaluukkuun ja vein sen jälkeen kärryt lähimpään kärryjen palautuspisteeseen. Jotenkin onni tuntui vaihteeksi hieman hymyilevänkin minulle, koska sain kärryissä olevan kolikon suosiolla pois. Muutaman kerran se ei ole onnistut heti ja olen siitä kimmastuneena hajottanut useammatkin ostoskärryt. Autolle mennessäni päätin antaa hyvän oloni purkautua kaiken kansan kuultavaksi ja huusin.

- Mulla on saatanan hyvä olo, kaikki vitutuskin on melkein poissa!

Kyllä tämä itsensä ilmaiseminen tuo aina lisähelpotusta elämään. Miksihän muut ihmiset eivät pura patoutumiaan huutamalla? Vaan hautovat kaiken tuskan ja ongelmat omassa sisimmässään. Hyppäsin autooni ja lähdin ajelemaan kohti kotiani. Mieleni oli tosi rauhallinen, kun posottelin autollani sellaista reilua satasta kahdeksankympin rajoitusalueella. Pidin vauhdista ja olin kerran jo vuosia aikaisemmin teettänyt nipun tarroja, joissa luki ”Hullut eivät rajoituksia tarvitse”. Mielestäni tuollainen tarra sopi autooni, kuin nenä päähän. Kotiin menevällä tiellä ajoin aina rauhallisesti, en halunnut kenenkään tutun jäävän alle. Ajoin auton parkkiin ja aloin nostella ostoksiani takaluukusta. Kahvipaketteja oli niin paljon, että sain juuri ja juuri kannettua kaikki ostokseni kerralla hissiin. Jätin ostokseni ylimmässä kerroksessa sijaitsevan asuntoni oven eteen. Tämän jälkeen laskeuduin yhden kassin kanssa kerrosta alemmaksi ja soitin Maijan ja Osmon ovikelloa. En kerinnyt edes sormeani ottaa pois ovikellon napilta, kun Maija avasi oven ja kivahti.

- Sinä taas! Etkö voisi jo jättää meitä rauhaan?
- En voi, en millään voi, sanoin ja hymyilin niin leveästi, kuin ikinä osasin.
- Osmo, nyt se Ernesti on seonnut lopullisesti, se on alkanut hymyilemään, Maija huusi miehelleen.
- Älä perkele? Sitähän pitää tulla ihan katsomaan, kuului Osmon ääni jostain kauempaa.

En minä mielestäni ollut mitenkään seonnut, mitähän nuo ovat vetäneet tänään? Ajattelin mielessäni samalla, kun kaivoin kaksi pakettia Juhla-mokkaa muovikassista.

- Tässä teille lainaamani kahvit takaisin ja vielä korkojen kanssa, sanoin yhä hymyillen ja ojensin ne Maijalle.
- Ernesti! Oletkos ottanut liikaa rauhoittavia, Osmo karjaisi ovelle tullessaan.
- Eh, heh, heh, jätin ne ainoatkin ottamatta, naureskelin Osmon kummalliselle väittämälle.
- Katso Osmo, Ernesti palautti meille sen kahvipaketin korkojen kanssa. Eikös meillä olekin huomaavainen naapuri? Maija tuumi miehelleen.
- Olet oikeassa rakkaani, Osmo sanoi ja kiitteli vielä oikein kädestä pitäen tuomistani kahveista.

Selvittyäni heistä, menin seuraavalle ovelle. Minulla oli ajatus jakaa myös muille kahdessa ylimmässä kerroksessa asuvalle naapurille kahvipaketteja. Jatkossa nuo itarat naapurit eivät kehtaa olla avaamatta ovea, jos vaikka satun taas olemaan kahvin tarpeessa. Koputin tällä kertaa Jutan ja Danielin ovelle, jos vaikka Jutta tulisi nyt ilman pyyhettä ovelle. Pian ovelta kuului rapinaa ja Jutta ilmestyi ovelle hiukset vettä valuen.

- Mitä nyt?
- Toin teille kahvia.
- Häh?
- Toin teille kaksi pakettia kahvia, jos vaikka sattuisi joskus kahvihammasta pakottamaan.
- En minä voi päästää sinua tänne kahville nyt, kun mieheni on kotona, Jutta sipisi.
- Pst, en minä olekaan sinne tulossa, toin vaan nämä kahvipaketit. Keitä vaikka sille nuijalle äijällesi kunnon sumpit, niin ei säiky sen jälkeen meikäläisen karjaisuja, sanoin Jutalle ja painoin oven kiinni.

Menin tämän jälkeen seuraavalle ovelle ja painoin ovikelloa. Odotin tovin, mutta sisältä ei kuulunut yhtään mitään. Olin soittamassa uudemman kerran, kun tajusin kenen ovella seisoin. Olin Kaken ovella ja hänhän ei taatusti ole sen viisikymppisen antamisen jälkeen ollut kotona minuuttiakaan. Neljännessä asunnossa asui noin 70-vuotias Hömpän pariskunta. Vihtori ja Amalia taisivat olla vielä samana vuonna syntyneitä, muistelin joskus siitä olleen puhetta Vihtorin kanssa. Soitin heidän ovikelloaan ja potkaisin varmuuden vuoksi muutaman kerran, vanhuksillahan on kovin huono kuulo. Pienen odottelun jälkeen Vihtori tuli ovelle rasittuneen näköisenä.

- Torkut jäivät kesken, mitä sinulla on sydämellä Ernesti?
- Toin teille kaksi pakettia kahvia, sanoin ja ojensin paketit Vihtorille.
- Missä pahvia?
- Toin teille perkeleen kuuroille kahvia! Karjaisin jälleen niin, että rappu raikui.
- Meille puurolle?
- KAHVIA! Korotin vielä hieman ääntäni ja annoin paketit Vihtorin käteen.
- Olisit heti sanonut, että Juhla-mokkaa, Vihtori sanoi ja heristi sormeaan.

Heilautin kättä ja laitoin oven kiinni hänen nenänsä edestään. Todennäköisesti Vihtorin kuulolaite oli makuuhuoneen tai olohuoneen pöydällä torkkujen takia. Perkelettäkö nuokin hankkivat sellaisia hienoja laitteita, kun eivät niitä raski pitää. Vittu että minua alkoi taas ahdistamaan tuollainen toisten naapureiden vedättäminen, omalla tekemällä tehdyllä kuuroudella. Nousin tämän jälkeen raput ylös omaan kerrokseen ja menin Jaskan oven taakse. Soitin ovikelloa, mutta se ei aiheuttanut minkäänlaista reagointia hänen asunnossaan. Toisaalta Jaska oli niin paljon poissa asunnostaan, että kahvikin menisi ihan hukkaan, joten päätin pitää myös ne kaksi pakettia itselläni. Jaskan oven jälkeen menin niiden Korvetin mulkkujen oven taakse. Soitin heidän ovikellon muutaman kerran mahdollisimman voimakkaasti. Koska mitään ei kuulunut, raotin vähän postiluukkua ja kuuntelin siitä. Odottelin muutaman minuutin ihan hiljaa ja se palkittiin. Nimittäin kuulin ihan selvästi mitä Pekka siellä sanoi.

- Se perkeleen hullu on taas oven takana, kurkkasin juuri ovisilmästä.
- Liiku hiljaa, ettei se vaan kuule sinun askelia, Aila tuntui neuvovan miestään.

Vai eivät nämä mulkut edes viitsi tulla ovella kysymään mitä asiaa minulla heille on? Koska olin niin perkeleen hyvällä ja anteliaalla tuulella, päätin lahjoittaa heille ne kahvit, vaikka väkisin. Revin kahvipaketit auki hampaita käyttäen ja valuttelin sisällön hissukseen postiluukusta. Osa jäi kyllä rappuun, mutta kaikella on hintansa. Pakkaukset laitoin takaisin omaan kassiin, saavat ihan itse miettiä mitä laatua heidän eteisen lattialla oleva kahvi oikein on. Viimeiseksi menin sinkkutyttö Lissun ovelle. Lissu teki jotain vuorotyötä, joten hän oli kotona mitä ihmeellisimpiin aikoihin. Luotin siihen, että hän on jo palannut töistä ja soitin hänen ovikelloaan.

- Heippa Ernesti, kuului oven takaa Lissun seksikäs ääni. – Odota niin laitain jotain päälleni.
- Ei minun takia tarvitse sellaista vaivaa nähdä, voit tulla tähän ovelle ihan alastomanakin, huusin vastauksen ja yritin olla mahdollisimman kohtelias.
- Älä ole pervo Ernesti, enhän minä pimppa paljaana tule rappuun, Lissu hihitti.
- Olen mä vähän.
- Joo joo, tiedetään, mutta nyt saat hieman odottaa.

Jos joku muu, kuin tuollainen sievä ja erittäin seksikäs nuori nainen olisi käskenyt minun odotella yksin kylmässä rapussa, olisin vittuuntunut ja vahvasti. Istuin odotellessani portaille ja aloin lällätellä yhtä hyvää biisiä ääneen. Olin kait kolmannen säkeistön kohdalla, kun tunsin jotain pehmeätä painautuvan takaraivoani vasten. Käännähdin ympäri ja huomasin joutuneeni Lissun isojen paljaiden rintojen väliin.

- Hi hi, enpäs tullut pimppa paljaana, Lissu hihitti ja esitteli pienen pieniä stringejään peppua keikutellen.
- Ei se mitään, enhän minäkään täällä mulkku paljaana ole kahvia jakamassa, sanoin hänelle ja mietin samalla, että miksi ainoa ajatus päässäni oli tissi.
- Ai kahvia, tuletkos juomaan sitä kanssani?
- En minä nyt kerkeä, pitäisi laittaa kotona hieman ruokaa, sanoin Lissulle.
- Voi harmi, minulla olisi ollut sinulle muutakin käyttöä.
- Valitettavasti en voi nyt millään, ehkä joku toinen päivä, sanoin Lissulle ja mietin yhä sitä mielessäni pyörivää tissiä.
- No heippa sitten, Lissu tuumi ja hävisi asuntoonsa peppu keinuen.

Perkele, kun olin suunnitellut aamulla laittavani ruoan heti kauppareissun jälkeen. En voinut millään muuttaa suunnitelmiani ja sehän minua tympäisi. Toisaalta suunnitelmien muuttamien olisi voinut tympäistä vielä enemmän, siitäkin huolimatta, että olisin päässyt muhinoimaan Lissun kanssa. Miksi noiden naisten pitää aina yrittää sotkea minun hyvin tehdyt suunnitelmat paljailla rinnoilla ja muilla houkutuksilla? Mennessäni sisälle asuntooni, oli ihan hilkulla, etten joutunut turvautumaan taas makuuhuoneen seinään.

© Rauno Vääräniemi 2003

...ja tarina jatkuu...

Palautetta saa yhä antaa, se olisi jopa toivottavaa. Osassa saamistani palautteista kehuttiin Ernestin tarinaa ja osassa haukuttiin sitä. Sannan palaute sai hymyn kirjoittajan huulille ;) Hienoa huomata myös, että yksi vanha tuttukin on antanut palautetta...thanks. Palautelomake on Ernestin Kilarin elämän etusivulla.