Taas tällainen tylsä maanantaipäivä, oli minun ensimmäinen ajatus, kun aukaisin silmäni. Vitutti jo valmiiksi, kuin pientä oravaa, jonka käpy oli jumissa puunkolossa. Miksi ihmiset heräävät aamuisin pahalla tuulella? Mietin tätä suurta ja niin tuskallista ongelmaa samalla, kun hakkasin päätäni seinään. Pään seinään hakkaamisella sain vitutukseni osittain häviämään, ainoastaan pääkipu hieman paheni. Perhana, kun nuo seinätkin tehdään niin kovista materiaaleista, tulee nimittäin näistä vitutusten poistoista aina kuhmu tai pari päähän. Tekisivät ne vaikka juustosta, niin olisi pehmeämpi takoa ja lopuksi voisin pistellä palan seinää suuhuni. Lisäksi seinän takana asuvat naapurini voisivat keskittyä omaan elämäänsä, eikä minun itsehoitona suorittamaan seinän hakkaamiseen. Nytkin sieltä alkoi kuulumaan sen sortin patterin takomista, että hermo meinasi mennä saman tien uudelleen.
- Pirr, pirrr, pirrrr
- Hiljaa siellä helvetinkone, huusin olohuoneessa pirisevälle Elisalle.
Helvetinkone ei lakannut huudostani huolimatta pirisemästä, joten menin vastaamaan siihen.
- Ja kuka perkele se tähän aikaan minua häiriköi? Huusin luuriin.
- Oliko se Ernesti? Äiti täällä vaan soittelee.
- No kuka muukaan se täällä vastaisi puhelimeen?
- Eipä niin, sinullahan poika raukka ei ole ollut tuuria niissä naisasioissa, äiti niiskutti.
- Vittu tässä tuurilla ole mitään tekemistä ollut, hulluja ne kaikki ämmät ovat olleet.
- Älä nyt tuolla tavalla toisia mollaa. Oletkos itse muistanut ottaa niitä lääkärin määräämiä rauhoittavia?
- En ole. Syötin ne toissa päivänä kännissä naapurin terrierille ja he joutuivat lopettamaan sen.
- Voi sinua Ernesti parkaa, aina sinä olet itseäsi hankaluuksiin järjestämässä, äiti murehti.
- Maksoin minä sen koiran, perkeleen kallis piski olikin, murahdin.
- Paljonko tällä kertaa?
- Melkein tuhannen euroa siihen meni.
- Ihan turhaa rahanmenoa taas tällä kertaa.
- Itse asiassa pyysin sen kuolleen koiran itselleni ja myin sen sitten koe-eläinlaitokselle tuhannella kahdellasadalla eurolla.
- Oletkos nyt ylpeä itsestäsi?
- Hieman, ei tullut tässäkään asiassa taloudellista menetystä ja naapurikin pääsi eroon mielenvikaisesta koirastaan. Kyseinen koira
nimittäin puri pari viikkoa aikaisemmin toisen naapurin pientä tyttöä käteen aika pahasti.
- Niin, olethan sinä hulluudestasi huolimatta aina osannut rahaa tehdä.
- Mitenkäs isä?
- Mököttää vielä sen viimeisimmän tempauksen takia, mitä sille teit.
- Minähän lähetin sille shekin postitse. Eikö sekään vielä riitä?
- Koeta nyt ymmärtää Ernesti, että toisen uuden auton polttaminen ei ole mitenkään nätisti tehty, äiti nyyhkytti puhelimessa.
- Miksi sen piti ostaa vihreä auto? Minä vihaan vihreitä autoja.
Ehkä isä oli aiheestakin suuttunut. Olin nimittäin tuikannut hänen uuden autonsa palamaan noin kuukausi takaperin. Luulin ensin, että äijä oli tahallaan ostanut sen värisen auton, kunnes palokunnan poistumisen jälkeen selvisi, että isä on totaalisen värisokea ja sen auton myynyt mulkku oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Otin kyseisen myyjän tiedot ylös ja päätin käydä sitä jonakin päivänä hieman moikkaamassa. Että minun aamuinen vitutus vaan kasvoi tällaisia asioita ajatellessani.
- Ernestii! Kuului äiti huhuilevan linjan toisessa päässä.
- Jaa, mitä?
- Minne sinä taas katosit?
- Mietin sitä isälle auton myynyttä mulkkua.
- Et mene sitä autoliikettä polttamaan, äiti kivahti.
- Enhän minä nyt niin hullu sentään ole.
- Minä en olisi siitä ihan niinkään varma, äiti jatkoi murehtimistaan.
- Äiti!
- Niin mitä Ernesti.
- Miksi seinät eivät ole juustoa?
- Huoh, menisit nyt vaan jonnekin laitokseen hoitoon, minua huolestuttaa sinun pärjääminen siellä omassa asunnossasi.
- Minä voin vallan mainiosti. Niissä laitoksissa on sitä paitsi vielä hullumpaa porukkaa, kuin minä.
- Koeta pärjätä, soitan taas huomenna, äiti sanoi ja laittoi luurin kiinni.
Aamuinen vitutukseni hieman helpotti tuon äidin puhelinsoiton myötä, onpahan ainakin joku, joka pitää huolta lähimmäisestään. Isä ei ole juuri soitellut sen auton polttamisen jälkeen. Tosin tiesin vanhastaan, että kyllä se siitä puolessa vuodessa leppyy jo niin paljon, että alkaa jo tervehtiä siellä käydessä. Viimeksi kotona käydessäni äijä istui vaan keinutuolissa ja mökötti, edes äidille ei sanonut sanaakaan. Meidän isä-poika suhteessa taitaisi olla hieman paranneltavia asioita. Äijällä oli ottanut aikoinaan koville, kun lääkäri totesi minun olevan syntymähullun, ilman mahdollisuutta normaaliin elämään. Vielä suurempi shokki oli se, että hänen umpihulluna pitämä poikansa kävi peruskoulun läpi ja vielä ilman luokalle jäämisiä. En tullut vaan koskaan maininneeksi isälle, että kiristin opettajia mitä moninaisilla konsteilla, jotta sain koulun käytyä läpi. Hulluna syntymisen takia omatunto jäi optiolistalta pois, joten mitään tekemääni en suuremmin katunut. Selvittyään tästä koulunläpäisy shokistaan, isä sai jälleen uuden shokin. Minä nimittäin päätin kokeilla onneani bisneksen teossa ja muutamien veivailuiden ja yritysten ostamisten ja myymisten jälkeen huomasin omistavani ihan kivasti rahaa. Perustin vielä omalla nimellä olevan hullun Ernesti Kilarin säätiön, joka maksaa minulle joka kuukausi sopivan summan käyttörahaa. Isä olisi aikoinaan halunnut muuttaa sukunimen Kilarista johonkin muuhun, mutta äiti halusi pitää sen vaikka poikansa olikin syntymähullu. Minua nimi ei haitannut, ainoastaan sille irvailevat ihmiset vituttivat suunnattomasti. Äidin puhelun jälkeen menin parvekkeelle haukkaamaan hieman raitista ilmaa. Parvekkeella ollessani huomasin ilman olevan tosi lämmin ja taas minua vitutti. Mikä tässä säässäkin oikein on vikana, ettei se viilene? Parvekkeella ollessani minua alkoi kusettaa aivan tolkuttomasti. En viitsinyt lastia alkaa vessaankaan asti kuljettamaan, joten laskin yöpuvun housuja alemmaksi ja kusta lorottelin tyynesti parvekkeen kaiteen yli. Tapahtumaa varten minun piti nousta kylläkin hieman huteralle muovituolille, mutta se näytti halvasta ostohinnastaan huolimatta kestävän vallan mainiosti. Kylläpä teki hyvää, ajattelin mielessäni, kun alakerran parvekkeelta alkoi kuulua naapurin ämmän huuto.
- Voi jumalauta Ernesti! Mitä sinä oikein teet?
- Huomenta rakas naapurin muija, minä olen täällä kusella. Roiskuiko sinne teidän parvekkeelle paljonkin?
- Eikä pelkästään parvekkeelle, vaan vielä minunkin päälleni, alakerran Maija raivosi.
- Minä voin tulla kuivaamaan.
- Älä tule, kyllä minä pärjään täällä, Maija huudahti hädissään.
- Totta kai minä tulen, jos kerran olen vahinkoa aiheuttanut.
- Et perkele tule ja piste.
- No ei sitten, olette te kummia naapureita, kun ei apu kelpaa.
Maija asui alakerrassa yhdessä miehensä Osmon kanssa ja he olivat yleensä ihan kivoja ihmisiä. Joskus Maija menetti jostain syystä hermonsa, mutta ei ollut ollenkaan pitkävihainen. Osmo puolestaan oli sellaista aina hymyilevää sorttia. Joko sillä oli parempi lääkitys, kuin minulla tai sitten hän kuului niihin harvoihin positiivisesti elämään suhtautuviin ihmisiin.